UMO Jazz Orchestra teki taas kolmen keikan PKS-minikiertueen kuluneella viikolla. Vuotalo-Sello-G-Lab. Kolme erilaista venueta ja yleisöä, kuulin keikoista keskimmäisen.
Konsertin aluksi UMO palautti kotimaisen elokuvien ystävien mieleen Kerkko Koskisen taidot leffasäveltäjänä. Sikermässä kuultiin musiikkia elokuvista Nousukausi, 21 tapaa pilata avioliitto, Juoppohullun päiväkirja, Othello ehkä joitain muitakin, en ole kaikkia nähnyt.
Leffamusiikki on joskus hienoja elämään jääneitä teemoja, joskus ns. metritavaraa, siis esim. alkutekstien mittainen musiikki 21 tapaan pilata avioliitto. Siihenkin tarvitaan ammattimiestä.
10 vuotta sitten levytetty, Kerkon säveltämä Agatha kuulosti tuoreelta ja raikkaalta, Umolle kirjoitetulta kelpo ohjelmistolta. Tämä ryhmä tarvitsee haasteita ja kun niitä on kasattu kunkin soittajan eteen nuottitelineelle riittävästi herää uudelle musiikille omistautunut orkesteri henkiin.
Kun Agatha käynnistyi, mentiin albumin mukaisessa järjestyksessä, mutta avausraita Crooked Room jätettiin toiseksi viimeiseksi, koska siinä flyygelin taakse asettui itse säveltäjä.
Helsinki-Vantaa avausbiisinä käynnisti keikan. Alkuperäisellä levyllä trumpettisoolot soitti Verneri Pohjola, nyt aloitti Tero Saarti ja barskaa luritteli Ville Vannemaa.
Seuraavana tartuttiin jonkin sortin länkkäriteemaan Pale Horse, nyt solistina Mikko Pettinen. Tero ja Mikon vuorottelu trumpettisolisteina toi aivan uudenlaista rikkautta soolokohtiin. Kyllä pieni, vaikka vain jäsentenvälinen kisa on aina paikallaan
Passenger To Copenhagen– teemaa käytettiin kuulemma Kiira Korven EM-luistelun taustamusiikkina ja Jouni Järvelän epäily siitä, että Kiiran kaatuminen kesken soolon olisi johtunut liian liukkaasti soitetusta foni ostinaatosta, on kyllä ollut turha, kyllä se oli jää.
Mikko Pettinen tarjoili kuplivaa arsenikkia, Sparkling Arsenic ja sitten mentiin eläimellistä menoa, Cats And Pigeons ja Elephants Can. Marssia ja teemaa, sopraanofonia ja Jouni Järvelää, hyviä taustoja ja rikasta sävelkieltä.
Eikä yksikään pelastunut kirjoitti Agatha Christie ja Kerkko And Then There Was One. Hetkittäin kuulosti Karelia-sarjan takautumalta, josta Mikko Mäkisen hienolla äänellä soittama alttoteema ja Tero Saartin soolo. The Pointing Finger oli kaunis valssi, josta voisi tulla uudelleen sovittamalla vaikkapa jousiorkesterille tai puhallinorkesterille käyttömusiikkia tilaisuuksiin. Jouni Järvelä loisti vuorollaan.
Crooked Room on kuten sanottua vahvasti pianon varaan rakentuva, jopa Richard Addinsellin Varsova konserton mieleen tuova vahva teos. Ja kun itse säveltäjä pääsi lavalle, ei enää mikään voinut estää viimeistä vetoa, joka oli Riemukaaret (Triumphal Arches). Sanat täyttä asiaa.
Onko 10 vuotta vanha uutta? Kyllä, levyn arrit oli uudelleenkirjoitettu normi-big-bandille. Pois oli jätetty cornot, oboe ja lyöjät, paitsi yksi rumpalin lisäksi. Sovituksissa oli ilmaa ja tilaa. Kun vielä kaikki solistit olivat oman joukkueen jäseniä, oltiin taas omimmillaan.
Mikko Hassinen on hyvä kapu. Kokoa on kuin Segerstammilla, juonnot asiallisia, taustoittavia mutta kepeitä. Agathassa oli hidastuksia ja kiihdytyksiä, sekä dynaamisia vaihteluita sen verran paljon, että selkeät sormimerkit olivat varmasti soittajille oiva apu siihen, että lopun fermaatissa tavattiin.
Ennen kuin palataan tuohon turvan päristelyyn, on pakko nostaa esiin UMO:n trumpettisektio Teemu Matsson, Timo Paasonen, Mikko Pettinen ja Tero Saarti.
Pitkään yhdessä soittanut ryhmä, jossa kullekin on selvinnyt oma paikkansa yhteisen soundin muodostamisessa.
Ns. matalan rekisterin miehenä on aina uljasta kuulla kun lead-trumpetti keikkuu korkean C:n yläpuolella ja muut seuraa lähituntumassa.
Mikko sanoi jossakin spiikissaan, että jos päristelyä kuuluu, johtuu se brassille kirjoitetusta materiaalista ja siitä, että huulia pitää vetreyttää biisien välillä.
Keikan jälkeen Kerkko vielä kehui kundeja, ja sanoi: – Tuli kirjoitettua vähän turhan korkealle, kun en kehdannut kysyä mikä olisi vielä sellaista kohtuullista soitettavaa.
