Näin Savoyssakin paikalla olleen valokuvaaja Jouni Haralan kanssa DDBB:n ensimmäistä kertaa jo kesällä 1983 New Orleansissa. Tuolloin se ei ollut vielä levyttänyt, mutta oli jo saavuttanut paikallista mainetta kotikaupungissaan esiintyessään pienessä Glass House-kuppilassa huonomaineisella Uptown-alueella. Valkoinen taksinkuljettaja puistelikin päätään kuullessaan osoitteen. Hyvät herrat, teidän ei pitäisi mennä tuolle seudulle. Ajoi kuitenkin.
Meno Glass Housessa oli melkoista. Torvisoittokunta paahtoi pienellä lavalla ja suurin osa mustasta yleisöstä hyppeli villisti lattialla. Olimme Jounin kanssa paikan ainoat valkoiset, mutta vastaanotto oli varsin sydämellinen. Saimme innostavan musiikin lisäksi myös ilmaiset ruoat. Toki henkilökunta myös varmisti, että tilattu taksi tuli meidät noutamaan.
DDBB oli tuolloin yksi harvoista New Orleansin brass bandeista. Kaupungissa oli tuota ennen ollut hyvinkin vahva brass band-perinne, joka 1970-luvulla alkoi kuitenkin hiipua monien vanhojen orkesterien (Eureka, Young Tuxedo ym.) hajotessa. Ainoa ammattimainen perinteinen säännöllisesti toimiva brass band taisi noihin aikoihin olla enää Harold Dejanin johtama Olympia, joka soitti perinteisiä hymnejä ja marsseja sujauttaen jazzkappaleita niiden väliin.
Perinteen nykyaikaistaja
Ja vaikka vuonna 1977 perustetun DDBB:n soittimisto oli aluksi perinteinen: kaksi trumpettia, pasuuna, kaksi saksofonia, sousafoni ja kahdet rummut (virveli ja basso) se lähti välittömästi nykyaikaistamaan brass band-musiikkia ottamalla ohjelmistoonsa modernejakin jazz-kappaleita ja maustamalla soittoaan kaupungin r&b:lle ominaiselle synkopoidulla rytmiikalla. Niinpä se soittikin hautajais- ja paraatimusiikin sijasta enimmäkseen silkkaa tanssimusiikkia.
DDBB teki varsinaisen läpimurtonsa 1984, jolloin se pääsi George Weinin siipien suojaan ja teki ensimmäisen levynsä. Seuraavana vuonna se oli kiertueella Eurooppassa viipyen Porissakin lähes viikon. Tuolloin sitä kuunteli mm. presidentti Mauno Koivisto, jonka kanssa orkesteri pääsi myös valokuvaan.
Orkesterin suosiota vauhditti sekin, että suuri Columbia = Sony teki sen kanssa levytyssopimuksen. Ison levy-yhtiön ansiosta 1980-luvun lopun levyille tuli myös monia nimekkäitä vierailjoita, mm. Dr. John, Dizzy Gillespie ja Elvis Costello.
Esikuvana monille
Orkesterin suosio vauhditti myös brass band-perinteen elpymistä ja modernisaatiota New Orleansissa. Jo 1980-luvun loppuun mennessä kaupunkiin oli syntynyt monia uusia nuorten muusikoiden perustamia brass bandeja, joiden musiikki noudatteli paljolti Dirty Dozenin linjaa. Uusien bändien myötä kilpailu kiristyi ja pian Dirty Dozen huomasi olevansa yksi monista uuden torvimusiikin orkestereista, joita syntyi New Orleansin ulkopuolellakin. Sen seurauksena Columbia ei jatkanut yhteistyötään ja levyjen teko harveni merkittävästi julkaisijoiden ollessa pääasiassa erilaisia pieniä yhtiöitä.
Perustajia yhä mukana
Vuosien varrella DDBB:n kokoonpano on muuttunut. Alkuperäinen rumpalipari on korvautunut täyttä settiä soittavalla rumpalilla, pasunistia ei enää orkesterissa ole ja mukana on myös urkuri.
Savoyn konsertissa oli silti mukana useita alkuaikojen soittajia, kuten perustajiin kuuluvat trumpetisti Gregory Davis ja baritonisti Roger Lewis sekä toinen trumpetisti, sitten viime näkemän paljon painoaan lisännyt Efrem Towns, tenoristi Kevin Harris ja välillä poissaollut sousafonisti Kirk Joseph, joka soittimeensa yhdistänyt vahvistimen kautta waw-waw-pedaalin. Sitä hän käytti kieltämättä erikoiselta kuulostavassa soolossaan.
Konsertin alussa vaikutti siltä, että Dirty Dozen olisi vuosien saatossa vakavoitunut, sillä alussa oli jazz-numeroita, joissa sooloilijoina kunnostautuivat erityisesti baritonisti Lewis sekä trumpetin välillä flyygelitorveen vaihtanut Towns.
Käsitys vakavoitumisesta karisi tosin pian, sillä vakavahenkisempien numeroiden jälkeen tarjolle tuli mm. afro-karibialaisella beatilla tarjottua tavaraa. Bailausmeininki alkoi lopullisesti siinä vaiheessa, kun Greg Davis pakotti yleisön seisaalleen. Olinkin hieman ihmetellyt miehen verkkariasua, mutta ongelma selvisi siinä vaiheessa, kun Greg alkoi toimia aerobic-ohjaajana voimisteluttaen yleisöä.
Konsertin loppu olikin silkkaa riehaa mm. When the Saintsiin päättyneessä marssisikermässä sekä Roger Lewisin tanssiessa yleisön joukosta lavalle poimittujen neitosten kanssa aikuisviihdettä muistuttavalla tavalla Dirty Old Man-laulussa. Lavan edustan täyttäneen yleisön hyppely toi mieleen ammoisen menon Glass Housessa.
Väkeä ei Savoyssa ollut täyttä tuvallista, mutta poissaolijat saavat syyttää itseään hauskan konserttikokemuksen menettämisestä.
