Erityisen paljon suomalaista jazzia oli tarjolla New Yorkissa tänä talvena. Mikko Innanen soitti useissa klubeissa. Tamperelaiset Black Motor ja Rakka debytoivat kaupungissa. Mutta erityisen iloisia olimme, kun havaitsimme Jukkis Uotilan nimen Dizzyn listoilla rakennuksessa, jota kutsutaan the Home of Jazz at Lincoln Center eli arvostetussa maan jazzin pyhätössä.
Valittavasti emme ehtineet Innasen ja tamperelaisbändien keikoille, mutta pääsimme Dizzyyn nauttimaan Uotilan ja kumppanien soitosta Tim Hagansin kera. Klubin ikkunoista on upea näköala Keskuspuiston ylle tunnelmaa luoden ja ruokakin on maukasta verrattuna jazzpaikkojen tarjontaan yleensä.
Olimme mielissämme kuultuamme myös Ravi Coltranen soittavan bändissä. Muut jäsenet trumpetisti Hagansin ja rumpali Jukkiksen lisäksi olivat kitaristi David Stryker ja basisti Jay Anderson. Oli pakko pysähtyä miettimään hetkeksi, mikä kyseisiä herroja yhdisti, miksi juuri tämä kokoonpano? Jälleen kerran älykännyn nettihaku löysi vastauksen: Ravi Coltranea lukuun ottamatta kaikki olivat pedagogeja.
Kun odotimme aulassa toisen setin alkua, alkoi vaivata epäily, että kyse oli vain duo keikasta, trumpetti ja rummut kuuluivat hyvin mutta muut soittimet eivät lainkaan. Ensimmäisen setin kuunnellut ja ohitsemme pujahtanut Klaus Suonsaari kuitenkin vakuutti, että kvintetistä oli kyse. Hän oli ollut ihailemassa Jukkiksen soittoa, ei ole aivan jokapäiväistä, että suomalainen muusikko esiintyy kansainvälisten huippujen kokoonpanossa. Kun loppukin väki purkautui ulos salista, erotimme puheensorinassa suomenkielisiä sanoja eli muitakin maanmiehiämme oli ollut yleisön joukossa. Tapahtuma näytti kiinnostavan, sillä molemmat setit olivat lähes loppuunmyyty.
Illan ohjelmisto koostui pääosin Tim Hagansin omista sävellyksistä. Ensimmäisenä kuultiin kuitenkin standardi ”I Hear a Rhapsody”. Jo tämän ensimmäisen biisin aikana solistien yhtenäinen soittotyyli yllätti. Erityisesti Ravi Coltrane oli kyennyt mukautumaan Hagansin menoon. Alussa myös volyymi oli hallinnassa.
“Space Dozen” oli seuraavaksi vuorossa. Hagans kuulutti, että tämä blues soitettaisiin kaikissa kahdessatoista sävellajissa. Useinhan sävellaji on määrätty etukäteen kuten Blues in Bb tai C Jam Blues. Klassisen konserttimusiikin puolella säveltäjä voi olla hyvin tarkka sävellajista eli sävellystä ei saa soittaa missään muussa kuin alkuperäisessä esim. Bachin Toccata ja Fuuga D-mollissa. Oli kuitenkin vaikea todeta, käytiinkö Hagansin lupauksesta huolimatta kaikki sävellajit läpi. Jazzsoolot kun muodostuvat usein intervalliasteikoista, jotka eivät välttämättä kuulu mihinkään sävellajiin. Tällaisia nykyjazzin suosimia ratkaisuja ovat kokosävelasteikko, dimiasteikko, kvarttiasteikko ja pentatoninen asteikko.
Ravilla oli hyvä soolo. Mutta komppi ei osannut veivata aivan oikeaan tahtiin. Basson kuuluvuuden ollessa heikko ei oikeaa balanssia lujaa soittavan rumpalin kanssa löytynyt. Svengin puutteeseen vaikutti osaltaan myös komppimuusikkojen toisistaan poikkeava rytmikäsitys. Kitaristin sooloavaukset olivat harkittuja ja varmaankin jo aiemmin hyväksi havaittuja. Illan mittaan ideat kuitenkin näyttivät lopahtavan. Hagansin tyyli oli entuudestaan tuttua, trumpetista löytyivät korkeaääniset juoksutukset kuten ennenkin ja dynamiikka oli tallella.
Hagans kertoi pitkän tarinan Cassavetesin elokuvasta “Mini and Moskowitz”. Sillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan juuri mitään tekemistä hänen sävellyksensä “Seymour Moskowitzin” kanssa, joka oli tehty Saksan NDR Big Bandille. Beat komppi sai aikaan paljon ääntä, ehkä tarkoituksena oli saada aikaan big band-volyymi vain muutamalla soittajalla. Ravi Coltrane pärjäsi tässäkin solistina, vaikka aika ajoin fonin pehmeät äänet kuuluivat vain etupöytiin.
Seuraavaksi esitettiin “Got outside”. Tässä oli kyseessä Hagansin ruotsalaiselle tanssiryhmälle säveltämä ”sweet ” eli jonkinmoinen romanttinen rakkauskirje. Sävellys olisi pitänyt kokea tanssiryhmän kera, sillä tällaisenaan se kuulosti paljolti erilaisilta ääniefekteiltä, suuri ero kun vertaa esimerkikisi Benny Golsonin haikeantunteellisiin sävellyksiin.
Viimeisenä oli vuorossa “That’s What Happens When You Leave the Door Open”. Jos aiemmat kappaleet soitettiin melko lujaa, tässä volyymia riitti alusta loppuun saakka. Ei ollut siis ihme, että kuulimme sen edellisen setin viimeisenä klubin aulaan, vaikkei- toisin kuin biisin nimessä sanottiin – ovi ollut edes auki.
Keikan jälkeen kävimme tervehtimässä muusikkoja vain pikaisesti, sillä heillä oli kiire päästä pois illan kolmannen setin Jimmy Cobbin 80-vuotissynttäreiden alta.
Jukkis Uotila kuuluu kansanvälisesti tunnetuimpiin muusikkoihimme ja on aina ilo kuulla häntä lavalla joko rumpalina tai myös mainiona pianistina. Monet amerikkalaiset muusikot mainitsevat hänet, kun kerromme olevamme Suomesta. Miellyttävä ja hyväkäytöksinen professori Jukkis onkin hyvä käyntikortti suomalaiselle jazzille.
