The Syncopators teki pienen Euroopan kiertueen menneenä kesänä (2019), kiertue ulottui Helsinkiin 14. ja 15. kesäkuuta. Bändi on ollut aiemminkin Storyvillessä, eivät tosin muistaneet monesko kerta nyt oli, mutta ensimmäinen kerta tämä oli Storyvillen terassilla. Lämpimänä kesäpäivänä terassi on hieno paikka soittaa, mutta sateen viilentämässä kesäkuun illassa – jossa lämpöä pöytiin tuovat bändin lisäksi lämpölamput, jotka eivät lavaa lämmitä, se on joskus melko viileä soittopaikka.
Puistoterassi tuntui olevan pieni pettymys bändille, joka oli valmistautunut aamuyöhön kestävään klubikeikkaan. Sen jälkeen kun Syncopators oli kiertueen sopinut ja matkaliput niinsanotusti ostettu kävi ilmi, että trumpetisti Peter Gaudion ei pääsekään matkalle mukaan, joten hänen tilalle otettiin tuttu trumpetisti Frankfurt Am Mainista eli Herbert Christ.
Juuri ennen lähtöä rumpali Rod Gilbert loukkasi kätensä, pudottuaan lavalta, ja joutui perumaan matkan. Rumpaleita kiertueella oli lopulta 4, joista minä olin yksi.
Paikka viidennelle rumpalille oli lähellä, sillä rumpuja lavalle roudatessa yksi Storyvillen terassilavan takaosan laudoista antoi allani periksi, vain basisti James’n nopea reaktio pelasti illan rumpalin.
En ollut henkilökohtaisesti koskaan tavannut Syncopatorsien kavereita, mutta tutustuminen sujui mutkattomasti, ja sitä edesauttoi rumpujen roudaaminen lavalle, johon bändin austraalialaiset osallistuivat saksalaisen trumpetistin keskittyessä roudauksen ajan syömään ja juomaan olutta.
Trumpetisti Herbert oli myös kova puhumaan ja hoitikin suuren osan spiikeistä, mutta myös kappalevalinnat varsinkin toisena iltana olivat hänen vastuullaan.
Herbert on soittanut monessa bändissä mm. saksalaisessa Allotria Jazz Bandissä, johon minä olin tutustunut vuoden 1984 Dresdenin dixie-festivaaleilla Polaris Celebration Bandin kanssa. PCB:lle tarttui silloin ohjelmistoon mm Flat Foot Boogie ja Wolverine Blues, joten ne ja joitakin muita Allotria-kappaleita kuului sillä kertaa Syncopatorsien ohjelmistoon.
Syncopatorsit osoittivat keikalla herrasmiesmäisyyttä ja tiettyä helpoutta, johon en aina ole ulkomaalaisten ”tähtien” kanssa tottunut. Sen lisäksi että roudasivat omien soittimien lisäksi rumpuja. He eivät valittaneet kappalevalinnoista, soittivat sen mikä eteen tuli. Olin kuunnellut Spotifyn puhki Syncopatorsista, mutta illat menivät melkein jamitunnelmissa, eikä harjoittelemiani Syncopators-koukkuja tarvittu.
Rumpalin oli helppo uida bändiin kitaristi Jeff Arthurin ja basisti James Clarkin välissä, molemmat soittivat selkeästi ja antoivat sopivasti etukäteisinfoa soitettavasta kappaleesta, mikäli siitä jotain tiesivät sillä aika monesti, varsinkin toisena iltana, kappaleen valitsi extempore-tyyppisesti trumpetisti Herbert.
Plussaksi on sanottava, että vaikka lavalla oli kaksi tuuraajaa mitään suurempaa neuvottelua kappaleista ei lavalla käyty. Herbert teki soittolistan ennen keikkaa ja tauolla toisen listan seuraavaan settiin.
Minä opin, paitsi tuntemaan hienoja muusikoita, myös mm. sen, että Australian kansallisjuoma on olut ja että australialaisissa hotelleissa ei maksutonta pornoa näy, kuten Helsingissä (Helka-hotellissa?).
En ole koskaan käynyt Australiassa, mutta melko lähelle sitä Storyvillen terassilla pääsin, olutkaan ei ”australialaisena” muusikkona maksanut mitään.
Mikon levyarvion The Syncopatorsin viimeisimmästä CD:stä voit katsoa tästä.
