Spirit of New Orleans on tarjonnut pätevän käyttöliittymän yleisöön ja muistissa on myös huikeat keikat Storyvillen 10-vuotis-all-stars-kokoonpanossa kymmenisen vuotta sitten. Malmitalolla oli tarjolla suomalaisille jazzin ystäville kuitenkin jotain uudenlaista Jones´ia. Nyt hän esiintyi big bandin kapellimestarina ja solistina. The Great Helsinki Swing Big Band oli tehnyt loistokiinnityksen vuoden ensimmäisen keikan vierailijaksi ja sen totesi yksimielisesti Malmitalon täysi tupa.
Leroylle big band on tuttu työympäristö, sillä hän Harry Connick jr big bandin tukipilareita. Malmitalolle Leroy oli tuonut salkullisen omia sovituksiaan tutuista Amerikan toivelaulukirjan klassikoista. Reilun tunnin kestänyt konsertti pisti TGHSBB:n soittajat kunnon haasteen eteen. Pian selvisi ettei ollut mitään syytä huoleen, hyvin bändi pärjäsi.
Alkuun oli valittu kolme alan perusteosta, All Of Me, Pennies From Heaven ja Ain´t Misbehavin´. Medium-tempossa vedetyt biisit pistivät varsinkin trumpettisektion äänenjohtajan koville. Sami Pöyhönen selvitti aina ylä-Geehen menevät stemmat miehen lailla. Sovituksissa melodia kiersi sektiolta toiselle ja Leroyn lisäksi sooloista vastasivat mainiosti kitaristi Jussi Lampela ja pianisti Janne Maarala.
In The Pocket oli Leroyn omaa tuotantoa aina nimestä loppufermaattiin. Kahdentoista tahdin blueskoorus tarjoaa kelpo alustan riffien rakentamiselle. Kappale käynnistyi Häkä Virtasen bassointrolla ja sitten alkoi tulla riffiä riffin päälle. Count Basien jo aikanaan hyväksi havaitsema tapa hyödyntää big bandin eri sektioita osoitti jälleen toimivuutensa. Soolo kiersi ringissä, mutta kukaan ei irvistellyt lain. Päinvastoin, kukin solisti sai vieressä istuvilta kollegoilta myhäileviä, kannustavia katseita. Trumpetisti Martti Vesala aloitti soolokierroksen, Mikko Mäkinen veteli altolla jo varsin huikeita juttuja, Jay Kortehisto growlasi pasuunalla komeasti, Janne Maarala lähestyi blueskoorusta tällä kertaa monkmaisesti ja sitten vielä Leroy, ja loppuun taas riffi-iloittelua.
Seuraavaksi otettiin hieman happea ja laskettiin tempoa. New Orleans ja Someday You´ll Be Sorry toivat esiin Leroyn kyvyt laulajana. Sitten oli vuorossa New Orleansin epävirallinen kansallislaulu, Do You Know What It Means To Miss New Orleans, johon Leroy oli kirjoittanut todella muikeat fonitaustat. Leroyn laulutaidot tulivat esille paremmin konserttitilanteessa. Hienot sovitukset tarjosivat laululle tilaa ja sen tilan Leroy täytti maukkaasti.
Please Don´t Talk About Me When I´m Gone päätti konsertin virallisen osuuden ja vihdoin myös Risto Salmi sai kooruksen verran soolotilaa. Ensimmäinen ylimääräinen oli Louis Armstrongin suosikki When It´s Sleepy Time Deep South ja vihonviimeisenä head-arrangment C Jam Blues. Kappale syntyi todellakin sillä hetkellä ilman lappuja. Tällainen soitto on osoitus siitä, että big band on päässyt yhteissoitossa entisaikojen suurten orkestereiden tasolle. Jokaisesta sektiosta löytyi lisäksi vapaehtoinen solisti, eikä kukaan katsellut kelloa.
Yhteistyötä Leroy Jonesin kanssa kannattaa miettiä big band – paikkakunnilla. Paketti on hyvä ja viihdyttävä. Leroyn soitto ja laulu ovat ainutlaatuista ja erilaista. Vertailu jazzin suuriin nimiin on turhaa, sillä Leroy on yksi jazzin suurista nimistä.
PS. Niin tuo Nawlins, näin kutsuvat kaupungin asukkaat omaa kaupunkiaan. Kuitenkin laulujen sanoissa se on aina New Orleans.
