Rumpali Ilpo Kallion 80-vuotispäivän kunniaksi järjestetty ohjelmallinen teemapäivä lauantai-iltapäivällä 4.2.17 Porin Mies-Laulun talolla alkoi noin 60 kutsuvieraan vastaanotolla. Pienten pöytäjärjestelyjen jälkeen lavan eteen saatiin sijoitettua muutama rivi tuoleja ennen kuin ovet avattiin puoli kuuden maissa varsinaiseen konserttitapahtumaan. Esiintymissali täyttyikin käytännössä viimeistä sijaa myöten, kun lipun lunastaneita kuuntelijoita tuli paikalle noin 150. Vähän kuuden jälkeen illansuussa päästettiin jazzriemu valloilleen ja soiton juhlaa kesti sunnuntaiaamun puolelle.
Tunnelma oli tosi tiivis, kun yli 30 soittajan voimin lavalle syntyi taitavien jazzmuusikoiden muodostamia erilaisia kokoonpanoja yli kuuden tunnin jazzmaratonin aikana. Tuntitolkulla jatkunut huumaavan yhtenäinen soitto jatkui ja jatkui äityen loppua kohden todelliseksi jazzhurjasteluksi.
Kutsuvierastilaisuus
Paikalle saapui kutsuvieraina Ilpon lähipiiriä, porilaisia ja muualta tulleita jazzmuusikoita iso liuta. Helsingistä asti tuli myös linja-autolla parikymmentä Ilpon soittokaveria vuosikymmenten takaa. Koko tilaisuuden järjestelyistä vastaavan The Jazz Society Of Pori -yhdistyksen kaikki avainhenkilöt olivat paikalla mukaan lukien kaikki perustajajäsenet. Illan puhemiehenä, kuuluttajana ja myös soittajana hääri ansiokkaasti järjestelyjen koordinaattori Tomi Harrivaara.
Aulassa juhlavieraita olivat vastaanottamassa Mini-Rinneradio, duo Tapani Rinne ja DJ Muffler alias Konsta Mikkonen omalla tyylikkäällä taidesoitollaan.
Tomi kehotti kaikkia halukkaita kertomaan tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä ja Eino Grön astui ensimmäisenä esille muistellen miten hänen ja Ilpon uran ensi vaihe joskus vuosien 1957–58 aikoina alkoi.
– Aloittelin laulamisen Reposaaressa parin pienen bändin kanssa, se oli sellaista ensikosketusta bändien maailmaan. Sitten piti päästä vähän porilaistenkin bändien kanssa kokeilemaan. Jouko Kuuselan bändi soitti Teatteriravintolassa ja juoksin sieltä aina viimeiseen linja-autoon päästäkseni Mäntyluotoon ja sieltä laivalla Reposaareen, tietä sinne ei silloin vielä ollut.
– Ilpo soitti noihin aikoihin Kuuselan bändissä. Opiskelin itse kauppaopistossa siihen aikaan ja kävin samaan aikaan esiintymässä Otavassa ja silloisessa Satakunnassa eri bändien kanssa.
– Vuonna 1959 sain levyttää ensimmäisiä kappaleita ja sitten piti päästä maakunnan ulkopuolelle. Siitä paikasta menin Porin KOP:n konttoriin tekemään 2500 markan vekselin ja ostin Porin taksista Dodgen. Kattoteline katolle ja ei kun menoksi. Ilpo oli silloin ensimmäisessä kokoonpanossa rummuissa, haitaria soitti Kuuselan Jouko ja bassoa Erkki Vaarne, joka oli aikoinaan perustamassa Pori Jazzia. Kitaraa soitti Salosen Erkki, joka oli hyvin tunnettu hahmo Porissa silloin. Tukholmasta haettiin Gibsonin kitaravahvistin. Sen kautta saimme Ilpon ja Joukon avustuksella myös laulun vahvistettua ja hyvin toimi, nykyäänhän ei riitä mikään, kun äänentoistosta puhutaan.
– Olimme harvinainen porilainen bändi siihen aikaan ja pääsimme levy-yhtiö Fazerin managerin Leo Heinosen puheille, joka järjesti tutustumiskiertueen ympäri Suomea. Kävimme paikkoja tiuhaan tahtiin aina Ivalossa saakka. Kaikki ”talot” käytiin silloin läpi. Se oli kovaa menoa noina aikoina ja mukavia muistoja ainakin näin jälkikäteen. Muutin sitten 1961 syksyllä Helsinkiin. Täällä on nyt paikalla monia sellaisia soittajia, jotka vaikuttivat helsinkiläisissä kokoonpanoissa tuolloin. Ne olivat sellaisia meneviä vuosia, se oli mukavaa aikaa.
Kun muita jutunkertojia ei sillä hetkellä tullut esiin, ehdotti Tomi, että pidetään seuraavaksi Ilpon haastattelutuokio muisteloineen tässä lavan ääressä.
– Jos jollekulle tulee jotain mieleen samanaikaisesti tässä jutustelun lomassa, niin voi ottaa asian esille saman tien. Olen kuullut monia hyviä tarinoita sekä Ilpolta että muilta hienoilta muusikoilta ja Ilpon vanhoilta työkavereilta. Onnentoivotusten myötä on tullut esille uusia juttuja henkilöiltä, jotka eivät ole nyt päässeet juhliin paikalle. Näistä yksi on Nizzassa nykyään asuva Heikki Laurila, joka pitää ensimmäistä tilaa eniten levytyksiä tehneiden muusikoiden joukossa. Mitäs sinulle Ilpo tulisi päällimmäisenä mieleen ensimmäisistä bändikokemuksista?
– Se oli niin yllätyksellistä touhua, olin hämilläni enkä oikein muista mitään niistä ajoista. Porissa ei niihin aikoihin ollut oikeastaan swing-musiikkia soittavia bändejä. Tukholman reissu oli aika maineikas Kuuselan kanssa Erik Österlundin bändin keikalla. Se oli ennen joulua ja Erik halusi ostaa työkavereille leikkiautoja ja niitä ostettiin sitten sopivasti myyntiin. Lapsille autoja. Sellainen reissu oli tietenkin itselleni aivan uutta, mutta kyllä näihin touhuihin sitten alkoi aikaa myöten tottua. Elämä muuttui tyystin, kun muutin Helsinkiin. Siellä oli taas uusi elämä edessä. (Puhelin alkoi piristä Ilpon taskussa ja toisessa päässä oli hänen pojanpoikansa Savonlinnasta ja keskusteluun tuli pieni tauko)
Tomi otti esille sitten Olli Hämeen Orkesterin Helsingin alkuvuosilta. Mitä muistoja on niiltä ajoilta?
– Hommat muuttuivat aivan erilaiseksi, alkoi levytyshommat. Pikkuhiljaa siihenkin kaupunkiin alkoi tottua. Asuin siellä ensin vuoden yksin ennen kuin koko porukka muutti Helsinkiin asumaan. Niinhän sinne yleisesti siirryttiin maalta, soittomiehet ainakin, työkuviot ensin kuntoon ja sitten perhe perässä.
Kun näitä juttuja on tullut kuultua, niin mieleeni tulee ainakin jutut Max Roachista ja Marlon Brandosta, totesi Tomi. Mitä voisit tässä yhteydessä näistä tarinoida.
– Brandohan oli hyvin innostunut Conga-rumpujen soitosta. Kun hän oli vierailulla Helsingissä 1967, hänen piti esiintyä teatterissa, missä oli uusi pyörivä lava. Esityksen piti mennä suorana lähetyksenä useihin maihin Euroopassa. Me harjoiteltiin Marlonin kanssa hieman systeemeitä etukäteen. Varsinaisessa esityksessä aloitin lyömällä symbaalia, niin valot sammuivat saman tien. Koko teatteri meni pimeäksi. Johdot olivat takertuneet pyörivään lavaan ja katkenneet. Sitten ihmeteltiin mitä tehdään. Varavalot saatiin jonkin ajan jälkeen syttymään, mutta meidän hieno harjoitus Marlonin kanssa meni pieleen. Mitäs Marlon?, kysäisi Tomi väliin. Ei se hermostunut. Ystäväni Altti oli pyytänyt minua hommaamaan Marlonin nimikirjoitus tyttärelleen. Sanoin Marlonille, että kirjoita nyt ainakin nimi tuohon lappuun. Tyttö sai sitten makean nimen näytettäväksi koulukavereille. Hieno herrasmies Marlon oli.
– Sitten muistuu mieleeni sellainen tapaus, kun Count Basien isossa orkesterissa rumpuja aikoinaan soittanut Sonny Payne oli Suomessa vierailulla. Hänellä oli hommat noussut päähän. He olivat olleet Tukholmassa esiintymässä ja sitten tulleet soittamaan Messuhalliin. Istuimme ”Rusinan” (edesmennyt porilainen rumpali Esko Rosnell) ja yhden meitä opettamassa olleen valkoihoisen rumpalin, jonka nimeä en nyt jaksa muistaa, kanssa tauon aikana kahvilla. Meidän opettaja sanoi, että mennään vähän keskustelemaan Paynen kanssa takahuoneeseen. Payne istui siellä yhden kepin kanssa hakaten sitä polveensa. Meidän opettajarumpali sanoi hakevansa hänelle toisen kepin, niin näytä vähän meille tätä touhua, miten homma toimii. Payne sanoi siihen ylevästi, että hän soittaa teidät valkoihoiset yhdellä kepillä ulos täältä. Me lähdimme ulos. Näitä soittajia oltiin muuten hakemassa lentokentältä bussilla, missä oli valkoihoisia samanaikaisesti, mutta Paynelle se ei sopinut. ”Jää tänne sitten” oli noutaja sanonut ja sinne Payne jäi istumaan lentoaseman edustalle. Joku oli sitten myöhemmin ilmeisesti hakenut hänet, koska hän oli paikalla soittamassa.
Tähän väliin yksi Jazz Societyn perustajajäsenistä, Erkki Lohva, kertoi yhdestä talvisesta keikkamatkasta Helsinkiin.
– Muistan yhden keikan, kun olimme menossa Helsinkiin Rakennusmestareiden Talolle. Matka meni alkuun ihan hyvin, kunnes pääsimme Harjavaltaan. Alkoi aivan valtava lumipyry, lunta tuli vaakasuoraan. Jossain Lauttakylän vaiheilla Ilpo katseli oikealta aurausmerkkejä, ”vasemmalle, oikealle, anna mennä suoraan vaan”. Aika sokkona siinä ajettiin, mutta pääsimme hyvin kuitenkin perille viidessä ja puolessa tunnissa. Soittokin onnistui ja kaikki siten ok. Tämä on yksi muisto sen aikaisista reissuista. Helsingissä sitten oli niin paljon lunta, että antennin perusteella löysin oman auton. Meidän piti olla siellä vain yhden yön yli, mutta reissu venyi kolmeen vuorokauteen lumen vuoksi.
Erik Österlund muisteli myös yhtä talvista keikkamatkaa Porista Helsinkiin, jota Ilpo ei muistanut ollenkaan.
– Muistatko Ilpo yhtä keikkaa, kun mentiin Helsinkiin Nashilla, talvi oli silloinkin. Tie oli täynnä lunta, niin paljon, ettei ojanreunoja näkynyt, tasaista lumikenttää vain. Tikkuja oli kyllä näkyvissä. Vastaan tuli tukkiauto, lunta tuiskutti eteen niin paljon, ettei nähnyt oikeastaan mitään. Yritin siinä ohjailla keppien mukaan, mutta kohta oltiin lumen seassa kyljellään ojassa. Sain avattua oven ja pääsin ulos. Tukkirekka pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän ja tuli paikalle ojentaen vaijeria ja pyysi kiinnittämään sellaiseen paikkaan, että kestää. Nashin puskuri oli tosi jykevä ja siihen vaijeri kiinni ja niin menopelimme saatiin vedettyä takaisin tielle. ”Olette jo toinen auto, minkä olen vetänyt ylös ojasta vähän ajan sisällä”, oli tukkiauton kuski todennut. Tikku oli väärässä paikassa, se oli keskellä ojaa ja valuihan auto siitä sitten puolittain lumen sekaan. Autoon ei tullut mitään, vedettiin ylös ja suunnattiin Helsinkiin hoitamaan keikka.
Sitten paikalle ilmestyi kesken kaiken Heikki ”Häkä” Virtanen lavan reunalle onnittelemaan Ilpoa. Näiden kahden merkittävän studiomuusikon yhteisen taipaleen aikana oli sattunut monenlaisia hauskoja tarinoita kaikkine kommelluksineen ja muisteloita olisi riittänyt pitkäksi aikaa. Niitä kuunnellessa olisi mennyt koko ilta ja tähän tilanteeseen varattu aika oli rajallinen, eikä niitä kaikkia voi alkaa raportoida. Tomi joutuikin puhaltamaan pelin poikki, sillä kello alkoi lähennellä konserttiyleisö sisääntuloaikaa.
Kun kutsuvierastilaisuus venähti vähän pitkäksi, niin loppuun tarkoitettu bassoduon Tomi Harrivaara – Jouni Hokkanen esitys jäi yhden kappaleen mittaiseksi. Jouni kuuluu Ilpon kanssa yhdistyksen perustajajäseniin. Kaksikko soitti tilaisuuden päätteeksi Ray Brownin Grammyllä palkitun sävellyksen Gravy Waltz.
Illan soitot alkoivat kolmen kokoonpanon konserteilla
Illan konserttiosuuden aloitti Ilpo Kallion ensimmäisen kokoonpanon, vuonna 1957 aloittaneen, vibrafonisti Erik Österlundin vetämän bändin pohjalle rakennettu sekstetti. Erikin ja Ilpon lisäksi kokoonpanossa soitti kolmas alkuperäinen jäsen haitaristi Jouko Kuusela. ”Kutoskoneen” täydensivät viulisti Jari ”Koltta” Lappalainen, kitaristi Seppo Tyni sekä koko illan juontajana toiminut Tomi Harrivaara hoiteli taustoja kontrabassolla.
Samassa, kun Tomi esitteli soittajat, hän havahtui ja totesi, että nythän juhlitaan samalla myös Ilpon 60-vuotista taiteilijajuhlaa. ”Yes, tämähän tuli ylimääräisenä bonuksena tähän iltaan, kaksoisjuhla, juhlitaan Ilpon 80-vuotissynttäreitä ja hänen 60-vuotista taiteilijauraa samalla”. Yhteisesti kaikkien seisoessa toivotettiin Ilpolle onnea syntymäpäivän johdosta, minkä jälkeen soittoilta avattiin kappaleella On The Sunny Side Of The Street.
Konsertin jatkuessa lavalle tuli mukaan Eino Grön, jonka ensimmäinen bändi oli samalla Ilpon ensimmäinen ns. ”työllistävä bändi”. Grön kertoi aloittaneensa laulukokeilunsa Erikin kanssa ja sen jälkeen Jouko Kuuselan bändissä. Ilpo ”bongattiin” tuolta kaukaa Reposaarelta ja sitten aloimme 1959 kiertää Suomea. Eino sanoi sen ajan hittejä olleen Lullaby of Birdland, millä hän aloitti lauluosuutensa ja jatkoi kappaleella Soutuvenheellä Kiinaan.
Sitten orkesteri jatkoi ilman solistia. ”Kuten alussa mainostettiin, niin nämä ovat jamit, äsken soitetussa kappaleessa meillä oli vähän eri käsitykset sävellajista ja mukaan tuli mielenkiintoisia dissonansseja tähän jazzmusiikkiin”, totesi Tomi kappaleen jälkeen. ”Kokeillaanpa seuraavaa, jos löytäisimme yhteisen sävellajin”. Siitä jatkettiin tunnetulla vanhalla 1930-luvun musikaalikappaleella Blue Moon, missä ”Eikka” jatkoi laulua.
Tässä välissä Tomi muistutti käynnissä olevista arpajaisista ja esitteli yhdistyksen Ilpolle antaman lahjan.
– Muistutan vielä arpajaisista, missä palkintona on monenlaisia musiikkiin liittyviä tuotteita. The Jazz Society of Pori -yhdistyksen puolesta teetätimme tällaisen grafiikkavedoksen Ilposta. Sen on tehnyt Kankaanpään taidekoulusta valmistunut Juuso Leppälä. Näitä on nyt maailmassa kahdeksan kappaletta.
– Yksi niistä on tänään luovutettu Ilpolle, toinen jää yhdistykselle ja kuusi jäljellä olevaa ovat nyt kaupan täällä tänä iltana 100 euron hintaan kappale. Nyt teillä on mahdollisuus miettiä, jos tällainen teos sopisi kodin, studion tai jonkun musiikkihuoneen seinälle koristukseksi. Tällainen ainutlaatuinen teos on myynnissä. Ja, tosiaan, arpojen myynti on käynnissä.
Ilpo Kallion tahdikkaan rumputyöskentelyn vauhdittamana yhtye jatkoi pehmeän rytmikästä soittoa vielä muutaman kappaleen verran ja päätti setin Gershwinin veljesten yhteistyökappaleeseen Oh, Lady Be Good.
Huhtikuussa 87 vuotta täyttävä Erik Österlund jaksaa vielä huhkia jalkapallon parissa. Hän osallistuu säännöllisen aktiivisesti ikämiesten jalkapallon harrastajaryhmään Porin Karhuhallissa. Mutta kyllä se vibrafonin soittokin vielä kulki mallikkaasti.
– Kiitän kaikki teitä, jotka vaivauduitte tänne tulemaan ja kuuntelemaan meidän soittoa. Näin vanhana tuntuu hauskalta, kun pääsee oikein tällä lailla vapaasti irrottelemaan. Taidot nyt ovat vähän tietenkin ruostuneet ja komppi hyppii vähän sinne tänne. Sitten tähän tulee vähän sellaista, kun on pitkä näyttämö, niin siellä perällä ei varmaan tiedetty, mikä biisi on menossa, kun soitimmekin toista biisiä. Sitten vaan lähdettiin siihen mukaan, niin kuin varmasti huomasitte. Mutta hieno yleisö, kun ei ampunut koipeen, kiitos.
Seuraavaksi lavalle nousi lauluyhtye Sixes. Heidi Viljanen esitteli laulajat ja taustayhtyeen, ”me olemme lauluyhtye Sixes, porilaisittain ihan hyvä sikses. Meitä on kolme laulajaa Tarja Viita-Aho, Hilkka Mäkitalo ja minä olen Heidi Viljanen. Meitä säestää tänään trio, minkä muodostavat Rauli Viitala, kitara, rummuissa Timo Lilja ja bassossa Tomi Harrivaara”.
Yhtye aloitti Topi Kärjen kappaleella Nyt Sataa ja siitä masentavan mollivoittoinen matka jatkui Tuhon Tiellä. Viimeinen kappale oli hieman reippaampi ja iloisempi, ”miehet ovat asialla ja naiset jäävät rannalle ruikuttamaan”, kuten Heidi asian ilmaisi, Oi Josef, Josef, muistatko, kun kuljit, maan halki etelästä pohjoiseen…..
Kolmantena orkesterina lavalle kokoontui ainakin porilaispiireissä hyvin tunnettu orkesteri Jaxsix. Pitkään Porissa ja muuallakin esiintynyt orkesteri henkilöityi alkujaan aika pitkälle Pori Jazzin perustamisessa mukana olleista soittajista. Orkesterin järjestäytyessä lavalle Jyrki Kangas kertoi juurta jaksaen, miten yhtye sai alkunsa.
– Pari sanaa tästä yhtyeestä ja sen suhteesta Ilpo Kallioon. Kun studiossa hommat Helsingissä alkoivat vähentyä 1980-luvulla, sieltä vapautui runsaasti käden taitoa, muusikoita, jotka osasivat oikeasti soittaa. Komppikoneet, syntetisaattorit ja erilaiset taustaefektit, mitkä toivat taustalle soittimia, joita ihmiset eivät soittaneet, tulivat mukaan musiikkikuvioon. Ne alkoivat korvata todellisia soittajia. Siinä hässäkässä mm. Ilpon työt vähentyivät Helsingissä dramaattisesti, kuten myös loistavan porilaisen basistin Ilkka Willmanin kohdalla kävi, he olivat molemmat kansainvälisen tason muusikoita.
– Ilposta sen verran, että ennen häntä oli monen näköisiä ja -tyylisiä rumpaleita. Ensimmäinen, joka vertailussa pärjää missä tahansa maailmalla, kansainvälisten viihdeorkestereiden, big bandien ja pienkokoonpanojen mestareihin kanssa, on Ilpo Kallio. Kun Ilpo tuli Poriin takaisin, hänellä oli merkittävä sosiaalinen rooli. Ilkka Willman majoittui Ilpon kotiin ja siellä piharivissä alettiin pitää harjoituksia, missä soitettiin modernia jazzia, bebopia, neo-bopia, oikeastaan sitä haastavinta, mitä nyt voidaan ajatella, uusia rakenteita ja vaikeita yhdistelmiä.
– Siinä yhteydessä Ilpo perusti orkesterin, jonka nimeksi annettiin Jaxsix. Tämä lavalla oleva kokoonpano on nyt sitä perua. Nimeksi se valikoitui siksi, kun aikoinaan Otavassa aloitettiin jameja 1960-luvulla, niin perustettiin Pori Jazz yhdistys. Jossakin vaiheessa ravintolan kabinettiin tilattiin viinaa tämän yhdistyksen laskuun. Ravintolan omistaja sai tehtäväksi kirjoittaa meille laskun. Kun hän sai nimen Pori Jazz laskua varten, niin hän varmaan mietti pitkään keittiön puolella miten se kirjoitetaan. Kun lasku sitten tuli, niin siinä luki Jaxx. Niin siinä sitten kävi, että tämä orkesteri sai nimen Jaxsix, koska jazz sai porilaisen muodon ja orkesterissa oli kuusi jäsentä.
– Nyt meillä on täällä lavalla seitsemän jäsentä, sillä ennen kuolemaa täytyy olla aina varamiehiä paikalla. Tänään yhtyeen muodostavat Unkarista lähtöisin oleva Greg Note (Gergely Tamás Katona), loistava monipuolinen muusikko, joka soittaa trumpettia, pasuunaa, viulua, flyygelitorvea, laulaa, itkee ja puhuu. Silloin kun hän ei ole paikalla trumpettia soittaa Katri Tuominen. Hän on perehtynyt jazziin oikeastaan vasta tässä yhtyeessä, mutta hän on loistava instrumenttinsa hallitsija, hän soittaa kaikki mitä on kirjoitettu, varmasti ja oikein. Kari Sarpila istuu täällä yleisön joukossa, epäonnistuneen suuleikkauksen johdosta, eikä näin ollen ole täällä lavalla, vaan toipuu ja häntä tuuraa Taideyliopiston rehtori, porilaislähtöinen, loistava tohtori ja jazzmuusikko Jari Perkiömäki. Alun perin lakimies, entinen laamanni, nykyinen pelimanni Ilkka Karumo, alttosaksofoni. Rumpuihin on täksi illaksi valittu Reino ”Reiska” Laine. Valinnan perustana oli se, että hänellä on samanlainen klyyvari kuin Ilpolla eli konkkanokka. Pianossa meillä on yksi Pori Jazzin perustajajäseniä Pekka Homeri. Hän on pantu sinne valojen ulottumattomiin, sillä hänellä on alkujaan luonnostaan vaalea pitkä tukka ja häneltä unohtui peruukki kotiin.
Reiska halusi tähän väliin myös avata hieman sanaista arkkuaan.
– Tässä meillä on Porin Poika, joka on luonut Poriin ehkä sen merkittävimmän instituution Pori Jazzin, Jyrki Kangas. Pori Jazz ja sen ympärillä kasvanut festivaali on hieno asia Porin kannalta. Minun mieltäni on kuitenkin painanut vuosikausia ajatus siitä, ettei Pori Jazz yhdistyksenä ei ole aloittanut yhteistyötä tämän toisen jazzyhdistyksen kanssa luodakseen jazztoimintaa muunakin aikana kuin sen mitä kesäinen festivaalitapahtuma tuo mukanaan. Pori Jazz voisi mielestäni aivan hyvin tuottaa esim. kerran kuussa Rattiksessa jamit, johon voitaisiin tuoda solisteja muualta Suomesta käyttäen taustalla esim. paikallisia komppiryhmiä, miten vaan. Ihmettelen suuresti, ettei näin ole. Pori Jazzille ei olisi siitä mitään haittaa ja Pori Jazz näkyisi täällä muulloinkin kuin kesällä. Jos tällaista yhteistyötä ei saada aikaiseksi, niin se on sääli. Näin saataisiin soittajille töitä ja yleisölle tarjottua hyvää musiikkia kuultavaksi.
Tähän Jyrki jatkoi, ”Reino Laine nousee barrikadeille, katsokaa. Hän nostattaa teidät kapinaan”.
Yhtye soitti puolituttuja standardikappaleita melko vapaasti pitkinä sovituksina, mikä antoi paljon vapauksia mainioille soolo-osuuksille. Erinomaisen setin aloituskappaleena kuljettiin Thad Jonesin jalanjälkiä mehevästi jammaten, Thad Dare. Viimeinen kappale Horace Silverin isälleen omistama Song For My Father oli tällä kertaa omistettu Ilpo Kalliolle. Jaxsixin päätettyä oman osuutensa seurasi ohjelmassa luova tauko, käynnissä oli juhla-arpajaiset, Rattiksen jamien tapaan, tällä kertaa kuitenkin koko yleisölle tarjottujen kakkukahvien kera.
Jamihurmio jatkui illan päätteeksi
Konsertin toisessa osassa siirryttiin vapaan jamittelun pariin. Yhtyeitä kasattiin vapaasti soittajien kesken. Ensimmäiseksi lavalle saatiin legendaarisia soittajia Pentti Lasasen johtamassa porukassa. Basson varteen tarttui myöhemmin tänä vuonna myös 80-vuotisjuhlaa viettävä Pentti Mutikainen. Rummuissa nähtiin Tomi Parkkonen ja pianon koskettimia käskytti Antti Sarpila. Itselleni tämä oli pienoinen yllätys, sillä en ainakaan itse ollut aikaisemmin nähnyt Antin soittavan pelkästään pianoa konsertissa. Eino Grön tuli lavalle uudestaan ja aloitti oman lauluosuutensa kappaleella Fly Me To The Moon.
Seuraava kokoonpano kerättiin tenorisaksofonisti Sven ”Nagu” Nygårdin ympärille. Rumpuihin siirtyi toinen Gramexin tilastojen kärkinelikkoon kuuluva rumpalilegenda Tapani ”Nappi” Ikonen ja basson otti haltuunsa Gramexin levytystilastoissa kolmantena oleva Heikki ”Häkä” Virtanen. Tämä kokoonpano lähti liikkeelle Ellingtonin kappaleella Don’t Get Much Around Anymore. Seuraavaksi alkutahdit jakoi Antti Sarpila pianolla, I Can’t Give you Anything But Love, minkä aikana Pentti Mutikainen siirtyi basson varteen. Välillä kuultiin tuttu Ain’t Misbehaving, minkä Nagu lauloi saksofonin soiton ohessa ja loppu mentiin raikkaan swingin tahdissa.
Salissa raivattiin tilaa tanssihalukkaille
Ilta huipentui tosiaan melkoiseen jamisessioon, mikä kiihtyi aivan järjettömän huumaavaksi soitoksi loppua kohden. Yllätyksellinen kokoonpano kasvoi esityksen aikana. Uutena soittajana tuli mukaan Pori Big Bandin trumpetisti Ari Niemi. Muut lavalle tulleet soittajat olivatkin jo esiintyneet aikaisemmin eri kokoonpanoissa, Jari Perkiömäki, Erik Österlund, Seppo Tyni, Tomi Parkkonen, Heidi Viljanen ja Greg Note. Tomi Harrivaara aloitti basson kieliä ryhdikkäästi venytellen ja luovutti kontransa Jouni Hokkasella ensimmäisen kappaleen jälkeen. Kokoonpano pääsi vauhtiin Heidin laulaessa Gregin kanssa kappaleen It Don’t Mean A Thing (If It Ain’t Got That Swing).
Mukaan tuli puoliyllättäen Jukka Perko Heidin jatkaessa bluespohjaisella laululla My Baby Don’t Care.
Sen jälkeen lavalle ilmestyi vielä Petri Juutilainen pasuunoineen ja meno yltyi entisestään. Kun pitkä versio Caravanista oli käynnissä, niin Antti Sarpila tuli vielä mukaan klarinetin kanssa ja meno äityi aivan hulvattomaksi. Trumpetin ja flyygelitorven puhalluksen lisäksi Greg käytti ääntään kuin kameli olisi määkinyt keskellä Saharan erämaata. Siitä syntyi kokonaisuus, mistä tuli mieleeni aito kamelikaravaanin matka hiekkaisella aavikolla. En ole pitkään aikaan kuullut näin mahtavaa jammailua, missä kaikki soittajat heittäytyivät täydellä panoksella jokaiseen irtiottoon, todella herkullista kuunneltavaa hervottomien soolojen ohessa. Tätä voi mutustella mielessään pitkän tovin jälkeenpäin. Soitto hehkui päässä kaiken aikaa kävellessäni kotiin tämän jälkeen.
Tämän huippuryhmän lopetettua lavalle nousi vielä illan päätteeksi nuoret soittajat. Porilainen kitaristi Eero Eskelinen johtaa trioa, missä Jere Suojanen soittaa bassoa. Tällä kertaa mukana ei ollut trion vakiorumpali, vaan rumpujen takana rytmilaukkaa ohjaili jo 1980-luvulla rockpiireissä soittanut nykyään freelance-rumpalina toimiva Timo Lilja. Lilja on toiminut Palmgren-konservatorion opettajana ja teatterimuusikkona. Vieraileva tähti pianossa oli SAMK:ssa vuoden vaihto-oppilaana opiskeleva ranskalainen Issa Mallouka, joka on ollut ahkerasti mukana Rattiksen jameissa syksyn ja talven aikana.
Porin Mies-Laulun talo, lauantaina 4.2.2017
Ilpo Kallion 80-vuotisjuhlajamit
15.00 Kutsuvierastilaisuus
18.00 Konserttiosuus ja jamit
