Satuin olemaan yhden illan Lontoossa kun Cardiffista ponnistava Slowly Rolling Camera saapui kaupunkiin julkkarikeikalle – no mitäpä siinä muuta kun keikalle vaan. Slowly Rolling Cameran johtohahmo on pianisti/kosketinsoittaja Dave Stapleton joka on suomalaisille jazzin ystäville ehkä tutumpi levyjen julkaisupuolelta – Stapleton nimittäin pyörittää Edition Records -levy-yhtiötä joka on julkaissut Verneri Pohjolan, Aki Rissasen ja Alexi Tuomarilan musiikkia ja on noussut yhdeksi merkittävimmäksi uuden suomalaisen huippujazzin julkaisijaksi.
Edition Records on toiminut 10 vuotta, kymmenvuotisiaan vietti myös King’s Placen kulttuuritila jonka Hall Two’ssa konsertti järjestettiin osana Edition10 -sarjaa joka esittelee levy-yhtiön artisteja.
Keikan lämppärinä toimi kitaristi Stuart McCallum joka soitti alkuun lyhyen setin soolokitaramusiikkiaan. McCallum tunnetaan parhaiten Cinematic Orchestran maalailevasta ja tunnelmoivasta post-rockvaikutteisesta musiikista, mutta hänen elektroniikalla höystetty akustinen kitarointinsa on vahvasti folk-kitaroinnissa kiinni – ote on kuitenkin moderni tappaystekniikkoineen ja looppien käyttöineen, se toi mieleen erityisesti Michael Hedgesin kitaransoiton ja myös monipuolisiin suuntiin lähtevine avauksineen Mike Oldfieldin uran alkuaikojen teokset. Omia sävellyksiä enemmän jazzin suuntaan viittoilivat sovitukset Burt Bacharachin Alfiesta ja When I Fall in Lovesta. Hyvinkin vakuuttavaa pelimannihenkistä soitantaa.
Pienen tauon jälkeen saatiin lavalle Slowly Rolling Camera – nyt kuusimiehisenä. Bändin ytimen muodostavat Stapleton, elektroniikkaa operoiva Deri Roberts ja rumpali Elliot Bennett, mutta suuri rooli on myös vierailijoilla joihin kuuluivat McCallumin lisäksi Alexi Tuomarilan kanssakin soittanut belgialaissaksofonisti Nicolas Kummert ja basisti Aidan Thorne.
Bändin musiikki on samanhenkistä kuin McCallumin Cinematic Orchestran, Hidden Orchestran tai muutamaan kertaan Porissakin nähdyn GoGo Penguinin tai kotimaisista kokoonpanoista Oddarrangin – elektronisen musiikin vaikutteita sisältävää voimakkaasti kasvavaa elokuvallista hehkutusta. Aiemmilla levyillä on ollut vahvoissa rooleissa myös laulusolisteja – uudella Juniperilla ollaan puhtaasti instrumentaalitunnelmissa ja tämä valinta on ainakin allekirjoittaneelle toiminut ja levy on noussut bändin kolmesta levystä jo suosikiksi.
Livenä bändi oli hieman lepsun oloinen, elektronisen musiikin vaikutteet tuppaavat toimimaan parhaiten kun ne on jämptisti ja jonkun verran ”konemaisesti” toteutettu, nyt Bennett ja Thorne eivät aivan saaneet konetta käyntiin tarpeeksi tasaisesti kappaleiden alussa, mutta kyllä bändillä oli hienotkin hetkensä kun menoa vähän kypsyteltiin ja annettiin kiehua, erityisesti Kummert loisti solistina muutaman kerran setin kohokohdissa.
Ei siis aivan täysosumakeikka, mutta parhaimmillaan juuri sopivalla tavalla pakahduttavaa tunnelmointia koettiin silti.
Dave Stapleton – koskettimet, Deri Roberts – eloelektroniikka, Elliot Bennett – rummut
Feat. Stuart McCallum – kitara, Nicolas Kummert – tenorisaksofoni, Aidan Thorne – basso
