Musiikkitalon Black Box täyttyi ääriään myöten Coltrane-faneista kauan odotettujen koronarajoitusten purkauduttua. Tunnelma oli epätodellinen. Voiko olla totta, että pääsisimme vihdoin viimein, puolentoista vuoden koronarajoitusten jälkeen, nauttimaan joukolla elävästä musiikista! Odotukset olivat suuret eikä sekään ei haitannut, että suurimmalla osalla oli vielä maski kasvoillaan.
Sekä Sibiksen entisistä oppilaista että nykyisistä opettajista koottu orkesteri oli saanut ruotsalaisen sovittaja-pianisti-basisti Martin Sjöstedtin tekemään sovituksia John Coltranen tunnetuimmista kappaleista. Osa sovituksista oli myös Jim McNeelyn kynästä.
Muusikkojen joukosta löytyivät helposti Jukkis Uotila, Jussi Lehtonen, Kalevi Louhivuori, Teemu Mattson, Antti Rissanen, Kasperi Sarikoski, Ari Tuhkanen, Joonatan Rautio, Teemu Takanen, Ville Vannemaa ja Markus Holkko. Muutama nuori muusikko jäi tunnistamatta, sillä heidän nimensä vilahtivat kapellimestarin esittelyssä ohi korviemme. Pahoittelemme. Mielestämme näin digiaikana olisi helppo listata ko. konsertin musikkojen nimet netissä jo pelkästään arvostuksen osoituksena soittajia kohtaan.
Ensimmäinen Coltranen sävellys oli Equinox, medium tempoinen sävellys, jossa amerikkalaissyntyinen Rafa Postel pääsi puhaltamaan trumpetillaan konsertin ensimmäisen soolon. Joonatan Rautio jatkoi tenorillaan ja lopun päätti trumpetisti.
Toisena soi Ota hiilijuna eli Take The Coltrane, Duke Ellingtonin ja Coltranen yhdessä julkaisema kappale v. 1963 (ei siis Take The A-train). Biisi alkoi bassolla ja rummuilla, ja juna lähti pian kiitoon, jota vauhditti pasuunallaan Aarni Häkkinen. Teemu Takanen jatkoi altollaan. Meno sai potkua, kun rumpali-pianisti Jukkis Uotila alkoi kiitää rytmi edellä svengaten basso ja rummut mukanaan. Tässä kyydissä olisi ollut kiva matkustaa pidempäänkin, vaikka rumpujen ajoittaisesta läiskinnästä kärsivät hiljaisemmat instrumentit.
Vanha klassikko Body and Soul sai tumpetisti Kalevi Louhivuoren tunnelmoimaan tällä kertaa varovaisen hienovaraisesti korkeissa atmosfääreissä seuranaan Sjöstedtin basso ja Uotilan piano.
26-2 oli sovitettu calypsoksi. Siinä muuten Coltrane oli käyttänyt Parkerin Confirmation- sointurakennetta. Kasperi Sarikoski taiteili pasuunallaan, jonka jälkeen tenorisoolo ja viimeisenä Takanen alttoineen.
Seurasi Coltranen levyttämä klassikko My Favorite Things solistina baritonia soittanut Markus Holkko. Haikeutta ja muistoja toi konserttiin hänen hyvin rakennettu, pitkä baritonisoolonsa. Sitten Rafa Postel liittyi mukaan ja koko puhallinsektio soi kauniisti, tosin hetkittäin hieman liian lujaa.
Horizon oli ilmeisesti McCoy Tynerin v. 1979 julkaisemalta albumilta. Tenorissa Joonatan Rautio, konsertin ainoa solisti, jonka mojovassa soitossa oli selviä Coltrane-vaikutteita.
Viimeisenä nopea Giant Steps. Nyt tuli mieleen Trane ja ne lukemattomat yöt, jotka vietin hänen kvartettiaan kuunnellen New Yorkin Half Note klubissa. (Eilan kommentti.) Ville Vannemaan altto lähti juoksemaan kuin salaman iskusta saaden meidät innostumaan, sitten hiljennettiin hetkeksi, kun Louhivuori flyygelitorvineen sai soolovuoron. Vauhtiveikot Rautio ja Uotila antoivat mennä rytmi edellä ja koko orkesteri päästeli täysillä, jokainen loisti. Jokainen pani parastaan. Lopuksi vielä Lehtosen rumpusoolo ja se oli siinä. Hurmio jatkui aplodien muodossa.
Yleisö vaati encorea ja konsertti päättyi Coltranen hitaaseen Central Park Westiin, jonka Sarikoski tulkitsi hienosti pasuunallaan.
Tähän hieman surumieliseen loppuun minun on pakko kertoa tapaus (myös elämäkerrassani Jazztyttö), joka sattui kesällä v. 1967 New Yorkin Village Vanguardissa. Istuimme siellä suomalaisen basistin Kari Hynnisen kanssa, kun pianisti Sir Roland Hanna ilmestyi pöytäämme omituinen ilme kasvoillaan. Olimme kuin yksi iso kysymysmerkki. Vihdoin Hanna sai sanotuksi:” Coltrane on kuollut.” Tuli täydellinen hiljaisuus. Se oli shokki, emmekä saaneet sanaa suustamme. Shokki se oli- koko jazzmaailmalle. Olimme menettäneet jättiläisen, jonka vaikutus on ulottunut joka maankolkkaan. (Eilan kommentti)
John Coltranen musiikille on tyypillistä poikkeuksellinen, spontaani intensiteetti. Se on musiikkia, joka yksinkertaisesti pakottaa mukaansa. Sitä on seurattava vaikka stratosfääreihin asti. Nyt kuuluilla uusilla sovituksilla intensiteetti jäi uupumaan vai tavoiteltiinko niillä kenties jotain uutta?
