Helsingin Juhlaviikot on tarjonnut monipuolista ohjelmaa jo kohta parin viikon ajan. Ohjelmaa on saanut nauttia niin paksun lompakon omistajat kuin tyhjätaskutkin. Presidentinlinnan edessä punainen, 8-metrinen, alaston poika lorottelee komealla kaarella ja kauppatorin toisessa päässä toteutuu harvoilla märkä uni, yöpyminen Havis Amandan kanssa. Huvilateltassa on tarjolla rytmimusiikkia sieltä sun täältä.
Lauantainaamupäivällä Musiikkitalon kupeessa sijaitsevalle kansalaistorille kokoontui parisensataa reipasta kuulijaa kuulemaan mitä Verneri Pohjolan kvartetilla olisi tarjottavana. Joku oli pukeutunut kalenterin ja toiset Forecan ennusteen mukaan. He, jotka olivat olleet edellisenä iltana poskeilemassa Olympiastadionilla, edustivat tässä tilaisuudessa poissaolollaan.
Harvoin saa kuulla musiikkia levyltä, jota ollaan vasta menossa äänittämään. Verneri kuulutti; soitamme uutta musiikkia, jos nuotit pysyvät telineellä. Mielessä kävi nopeasti ohivilahtanut ajatus, jos pyykkipojat olisivat unohtuneet ja nuotit kadonneet harmaaseen horisonttiin, olisimmeko kuulleet stankkuja…no ei vaiskaan.
Kvartetissa soittivat tutut naamat, Vernerin lisäksi, Teppo Mäkynen, Aki Rissanen ja Antti Lötjönen. Isolta lavalta ensimmäiseen penkkiriviin oli aika matka, mutta hyvin musiikki tavoitti yleisön. Vernerin spiikit vähensivät etäisyyden vähintäänkin puoleen. Ja musiikki hoiti lopun.
Uudet kappaleet (ainakin End is Now, Bullhorn, Plus Plus ja Nano Machines) tarjosivat haastetta kollektiivikohdissa riittävästi ja solistiset osat olivat hallussa. Trumpetistille kello 11.00 on vielä aamu ja usein ylähuuli vielä hakee alahuulta. Verneri oli suorittanut alkuverryttelyn kuitenkin niin hyvin, ettei ongelmia ollut kuultavissa. Rauhallisesti pehmeällä äänellä soitetut legatolinjat kuulostivat melkein flyygelitorvelta. Rekisteriä oli hallussa riittävästi, huulitrillit jossakin ylä-A:n ja -H:n kieppeillä soivat komeasti ja jollakin minulle vieraalla tekniikalla varsinkin korkeissa äänissä oli riipaiseva, hieman rikkinäinen resonanssi tai särö. Komeeta.
Mitäs sitten sanoisi kompista. Näitä herroja kuulee siellä täällä ja aina tulee luottavainen mieli. Eipä paremmista soittokumppaneista väliä. Teppo oli opetellut jo uudet kipaleet ulkoa. Antti ja Aki vielä silmäilivät silloin tällöin tuulen riepottelemia nuotteja. Musasta tuli mieleen jotain välimerellistä, ehkä Espanjaa, tai sinne päin. Rytmeistä ja soinnuista…
Sade tuli rankka ja se yleisön vei, ainakin ne joilla ei ollut asianmukaisia varusteita. Verneri kiitteli jossain vaiheessa yleisöä erähenkisyydestä. Tauon jälkeen olisi soittajamäärä lavalla tuplaantunut jousikvartetin myötä, mutta minulta jäi tuo kokemus puuttumaan.
