Sähköistetyn yhtyeen tukemana ryhmän parodioiva ja monin tavoin kärjistävä esitystapa edusti hauskalla tavalla vastakulttuuria.
Mahdollisesti helsinkiläinen Uusi Iloinen Teatteri on toiminut esikuvana VIT:lle. Esityksen toteutus oli joka tapauksessa hyvin revyy-henkinen; siis ajankohtainen ja toteutukseltaan kevyt, hyvin viihteellinen näyttämöohjelma, joka koostui suppeasta puheesta, terävistä sketseistä, ja näitä tukivat bändimusiikki ja pienimuotoiset tanssiesitykset.
Esityksen musiikin oli sovittanut yhtyeen kapellimestari Katja Lappi. Käsikirjoittaja ja laulujen sanoittaja Niina Lahtinen veti itsekin näyttämöllä yhden rooleista ja lauloi mukana. Neljän hengen esiintyjäryhmä lauloi soolonumerot varsin hyvin ja stemmanlaulunkin voi kelpuuttaa, joskin vähäinen treeni kostautui.
Iskelmät (“iskusävelmät”) voidaan tietenkin esittää beat-poljennolla. Stemmalaulusta vain puuttui syvyys, kun matalia miesääniä ei ollut tai niille ei ollut kirjoitettu mitään. Ongelma on sama kuin jazzin alueella mm. Manhattan Transfer-yhtyeellä.
Tuntuu, että vähän kaikki kevyen musiikin esittäjät saivat VIT:n ivamukaelmassa osansa; tällaisia ovat mm. Anita Hirvonen, Katri-Helena, Hector, Jukka-Poika, Tarja Turunen ja Kaija Koo. Tasaisesti, ketään säästämättä, viihdetaiteilijat kohtaavat; Artistit ensiavussa eivät todellakaan saaneet osakseen päänsilityksiä.
Omat suosikkini beat-vetoisen ohjelman sisällä olivat Queen Pride, Paul McCartneyn Bond-tunnari, joka suomenkielisenä tekstinä oli saanut muodon Live and let vanha sydän die, ja hyvän maun rajoja uhkaavasti lähestynyt Hector-parodia Hannikaisen baarissa. Laulujen “ymppäys”, siis eri laulujen säkeiden sijoittelu toistensa lomaan ei ole taas koskaan oikein toiminut, eikä se toiminut Riihimäelläkään.
Nimensä mukaisesti Sairasta menoa ruoti nyky-yhteiskunnan raihnaista ja ulkomaisille vaikutteille täysin vastustuskyvytöntä toimintatapaa – tapaa, jossa sairaat jäävät ulkoistettujen palveluiden “hoitoon” (mikä on vain vähän kauniimpi ilmaisu heitteille jätöstä), vanhukset ovat riesa ja valtavirrasta vähänkin poikkeavat yksilöt ovat vastenmielisiä.
Nimike Sairasta menoa voisi luonnehtia “sairaan hauskalla tavalla” myös itse esitystä, sillä vauhtia ja salamannopeita asunvaihtoja riitti, ja 70 minuuttiin oli ujutettu niin paljon tavaraa, että osa vitseistä varmasti meni jo vähän ohikin.
Esityspaikkana ollut Daddy’s Pub sijaitsee aivan Riihimäen keskustassa, jonka puiden reunustama ulkoilmaterassi oli kuin luotu revyytä ja muuta vastaavaa esitystä varten.
Revyiden (ranskan revue) ja niiden mukaelmien historia tosin ulottuu aina 1800-luvulle saakka, mutta varsinainen kulta-aika oli n. 1916-1932. Esitystapa olisi edelleen ajankohtainen. VIT:n tempaavasta esityksestä juontui mieleen, että pop- ja jazzopistojen oppilaskonserttejahan voisi toteuttaa jotenkin tähän tapaan; laulun, tekstin, musiikin ja tanssin keinoja yhdistellen. Ammattikorkeakoulujen ideanahan oli olla “monialaisia” – mikäpä sen monialaisempaa kuin rakentaa yhteisvoimin revyy.
Varsin Iloinen Teatteri: Sairasta menoa
Käsikirjoitus: Niina Lahtinen, kapellimestari: Katja Lappi
Orkesteri: Juha Räsänen, rummut, Jussi Turunen, sähkökitara, Kalle Ylitalo, bassokitara, Katja Lappi, sähköpiano
Ohjaus, koreografia: Markku Nenonen
Tuotanto: Showteam Jukka K.
