Vähän aikaa ryki alussa, mutta sitten lähti soitto kunnolla käyntiin ja eteni hienosti upeaan loppuun asti. Ron Carterin Golden Striker-trion konsertti Savoy-teatterissa oli vakuuttava osoitus niin yhtyeen muusikoiden kyvykkyydestä kuin myös heidän taidokkaasta yhteistyöstään.
Carter perusti trionsa 2000-luvun alussa. Tuolloin mukaan tulivat jo monissa yhteyksissä aiemmin kunnostautuneet pianisti Mulgrew Miller ja kitaristi Russell Malone. Nimensä kolmikko sai John Lewisin säveltämästä Golden Striker-kappaleesta, joka oli myös mukana trion 2002 tekemällä esikoislevyllä.
Miller kuoli vajaa vuosi sitten. Hänen tilalleen tuli pianistiksi alkujaan nicaragualainen Donald Vega. Malone oli mukana vielä viime vuotisella kiertueella. Hänet korvaa nykyisessä kokoonpanossa Vegan kanssa aiemmin yhdessä soittanut Kaliforniasta lähtöisin oleva Anthony Wilson, joka on soittanut pitkään Diane Krallin kanssa ja tehnyt paljon studiotyötä erityylisten artistien kanssa.
Nykyään 76-vuotiaan Ron Carterin ansioluettelo on häikäisevä. Hän on todennäköisesti eniten jazzia levyttänyt basisti. Reilun parin tuhannen jazzäänityksen lisäksi Carter on myös soittanut monissa kokoonpanoissa. Merkittävin lienee niistä Miles Davisin 60-luvun kvintetti. Carterin kysynnän perustelut tulivat hyvin kuuluviin Savoyssa.
Hänen soittonsa oli kertakaikkisen häikäisevää. Tukevan suoran komppauksen ohella hän ideoi jatkuvasti taidokkaita kuvioita muiden taustalle.
Ja vaikka trio on Carterin nimissä hän ei kuitenkaan rohmunnut itselleen kohtuttomasti soolotilaa. Hänen ainoa varsinainen soolonumeronsa oli sinänsä yllättävä. Se oli näet Louisianan kuvernöörinä kahdesti olleen Jimmie Davisin kirjoittama You are my sunshine. Tästä sinänsä aika yksinkertaisesta laulusta Carter kehitti huikeita muunnelmia bassollaan maustaen sooloaan katkelmalla Finlandiasta. Eipä varmaan Davis kuvitellut, että jonain päivänä maailman paras basisti veistäisi hänen söpöstä kampanjalaulustaan soolonumeron kaukaisessa Suomessa.
Nykytrion ohjelmistossa oli monia entisenkin miehistön esittämiä kappaleita, joista löytyy levyjen lisäksi monia videonäytteitä YouTubesta. Tällaisia olivat mm. esikoislevyllä olleet Cedar Waltonille omistettu Cedar tree ja lattarivaikutteinen Parade.
Konsertin hienoimpia hetkiä oli Carterin Miles Davisille omistama 1960-luvulla Milesin yhtyeen vakio-ohjelmistoon kuulunut My funny Valentine, josta trio työsti liikuttavan herkän tulkinnan. Tässä kappaleessa Carter loisti idearikkaalla kuvioinnillaan.
Ronskimpi toteutus oli puolestaan aikoinaan Fletcher Hendersonin Benny Goodmanin sekstetin ohjelmistoon kirjoittama Soft Winds, jonka Carterin miehistö sai jykevästi svengaamaan oikeassa swingin hengessä.
Maestro Carter on valinnut erinomaiset muusikot kanssasoittajkseen. Herkkäkätisen tyylikkäästi soittaneen pianisti Vegan soitosta kuului monesti varsinkin balladeissa hänen klassinen koulutuksensa, mutta hän myös hallitsi hyvin jazzin tyylikirjoa laajaltikin. Välillä hän tuntui tyylittelevän jopa vanhoilla striden elementeillä.
Kitaristi Wilsonilla on taas hieno kirkas soundi. Hänen mestarinäytteensä konsertissa oli Carterin ja Jim Hallin 30 vuotta sitten levyttämä kaunis Candlelight, josta Wilson rakensi mainosti etenevän tulkinnan.
Konsertti kesti yhtäjaksoisesti reilut puolitoista tuntia. Harvoin jazzkonsertista poistui yhtä tyytyväisen oloista yleisöä. ”Olipa hieno konsertti”, oli yleisin kommenti. Aiheellisesti.
