Porissa tehtiin, voisiko sanoa musiikillista historiaa, kun punkin raivoisa energiatehokkuus sekä arjen ankeutta, karheutta ja protestimielisyyttä kuvaava sanallinen kerronta kohtasivat perinteikkään jazzin ison orkesterin majesteetillisen jytinän. Neljän soittajan muodostama Appendix -yhtye ja Pori Big Band (PBB) tunnetaan jo vuosikymmenten takaa. Näistä kahdesta porilaisesta oman musiikinlajinsa sanansaattajasta muodostui Bigpendix, iso parinkymmenen soittajan yhteenliittymä.
Kulttuuritehdas Kehräämö Porissa oli tupaten täynnä molempien genreiden kannattajia. Paikalle oli ängennyt sekä 1970-luvun lopussa punkmusiikkiin hurahtanut sukupolvi sekä jazzmusiikin ystävät, sulassa sovussa. Vaikka molempien musiikinlajien kannattajat näyttivät erottuvan toisistaan varsin selvästi, niin mitään vastakkainasettelua tai ”leiriytymistä” ei ollut näkyvissä. Punkin ystävät näyttivät olevan selvästi äänekkäämpiä ja heidän pukeutuminen erottui silmiinpistävästi jazzkansan tasaisen hillitymmästä perinteisestä linjasta.
Lauantai-iltana 23.4. tunnelma alkoi olla jännittyneen palava ja latautunut ennen klo 20.00 H-hetkeä, äänien vuolas virta kiihtyi ja volyymi alkoi nousta. Hieman kahdeksan jälkeen hirvittävien huutojen ja suosionosoituksien saattelemana Bigpendix nousi ensimmäistä kertaa lavalle viralliseen esitykseen. Alkoi jyly jytinä, armoa-antamaton pauhu, ärjyvä rytke ja raivoavasti kiihtyvää draivi, kun Bigpendix käänsi turboruuvin ulossyötön täysille ja soittajien ryhmä aloitti matkan uuteen maailmaan kapellimestari ja sovittaja Kimmo Gröhnin käskyttämänä.
Ottakoon jokainen tukea sieltä mistä voi, sillä kytkin oli nostettu ja kaasu pohjassa, täryjyrä oli jo liikkeellä. Tää on mun omaa sotaa, aloitti lauluosuuksista huolehtinut Mikki Borgersen, piuhat kuumina ja ”patit” valmiina……… pelastukoot ne, jotka vielä voivat.
Ota kiinni, sillä elämäsi karkaa ja Pete Nuotio astui eturiviin soittamaan sooloaan pasuunalla ja heti sen jälkeen Kimmo Gröhn tuuttasi johtajan mahtivoimalla rankan maukkaan tenorisoolon ja hurraahuudot olivat sen mukaiset.
Kellokortti tikittää……..”Kahdeksasta neljään huutaa tyhjyyttään, joka tyhjyydellään täyttäisi tyhjimmänkin pään. Tahdon elää elämää vain päivä kerrallaan, antaa muiden kieriskellä itsesäälissään. Joo joo, mulla päämäärä turhan tärkeä: en tahdo elää kellokorttielämää!”
TV…. ”Avaa silmät katso ulos, näät miljoona tarinaa. Sulje tv katso ulos, siellä toden näät.”
Ei elämässä oo mitään järkee………. kuitenkin kuolemme, nuorina tai vanhoina ja nöyrinä kumarrellen, mutta onko sillä mitään väliä, torvet vain kimakasti väristivät ja etenivät kumean aaltoilevasti ryntäillen kohti seuraavaa taivaankappaletta. Missä olemme, minne menemme, kuka sen tietää ja onko sillä tosiaan mitään väliä. Mahtava painostava rytke vei mennessään.
Yksinäisyyden pelko vie Itsemurhaan, mutta ehkä pelko hieman helpotti, kun PBB:n kitaristi Timo Jauhiainen riensi viestittämään soolollaan miten elämä voittaa. Ihminen, Takana on loistava tulevaisuus…..tää on väärin …tää on ainoo tie….aito Punkbiisi takaa sen. Väliin mahtui vähän, uudenlaista vanhanaikaista, keskiaikaista barokkia, minkä avasi flyygelitorven kanssa tunnelmallisen soolon soittanut Mikko Tuominen. Sen jälkeen paineltiin tuhoavalla vimmalla silmittömän hurjaa kyytiä kuin Paniikkissa viiletellen.
Hurja kiihko laantui….. rakkaudesta mammonaan, ne vielä kääntyy haudassaan…. Mut raha ei oo mun valuuttaa. Tahdon saada jotain kauniimpaa….. Mikki Borgersenin laulu muuttui uhmaavasta punkista jazzmaiseksi tulkinnaksi ja samalla palattiin 1930-luvun rientoihin, jolloin isojen orkestereiden pauhaava swingin oli iloista tanssimusiikkia. Toiseen encoreen johdatteli ilmaisu ”Elämään pitää saada sisältöö”, johon Greg Note vastasi puhaltamalla lopuksi röyhistelevät jäähyväiset yleisöä hämmästyttäneellä pitkäputkisella fanfaaritorvella.
Välispiikeistä piti huolen Appendixin kitaristi, koko idean puuhamies, Ahti Impola, joka kehotti lopuksi yleisöä vielä pitämään pitkän drinkkitauon.
– Samalla pyydän Pori Jazzeja laittamaan suuren adressin sivuilleen, jotta elämä jatkuu. Baarimestarit ovat luvanneet pitää baarin vielä auki, joten älkää lähtekö mihinkään, niin pääsette lähemmin tutustumaan näihin mahtaviin artisteihin, jotka ovat täällä tänään esiintyneet. Ja sitten vielä soittajille ”soppaa”, eli muistakaa tarjota paukkuja.
Kahden yhtyeen basistin ja rumpalin voimin rakennettua rytmiryhmää ympäröivät torvisektiot tekivät Bigpendixistä väkivahvan kokonaispaketin, mikä oli kuin kirkkaalta taivaalta salakavalasti iskevä salama. Kimmo Gröhn oli tehnyt mahtavaa työtä räjäyttäessään Appendixin mahtipontisimmat kappaleet alkujuurilleen ja koonnut näistä palikoista uudenlaiset versiot, mitkä uudelleen jalostettuna syöksyivät kuumana laavana paikalla olleen yleisön kuuloluille, monimuotoisen nautittavina, vahvoina, kuohuvina, hyökkäävinä, tuhovoimaisen yllättävinä, kiihkeästi jyräävinä.
Niin ja lopuksi vielä ihmettely, mistä oikeastaan oli kysymys. En tiedä onko ylipäätään tarpeellista rakentaa tämän esityksen ympärille mitään selkeätä kategorista raja-aitaa, mihin karsinaan tämän kaltainen musiikki asetettaisiin. Mielenkiintoista tässä asetelmassa oli se, että molemmat suunnat, jazz ja punk, tulivat läpinäkyvästi esille voimallisesti ilman minkäänlaista hankausta. Homma todella toimi.
Paikallaolleet voivat onnitella itseään siitä, että ovat saaneet kuulla jotain ainutkertaista, mikä ei ehkä toistu. Itse ainakin toivoisin, että kävisi päinvastoin ja tästä voisi rakentua jotain kauaskantoisempaa uutta musiikillista voimaviihdettä. Sille voisi olla hyvinkin vastaavanlaista kysyntää mistä esim. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana tällä hetkellä nauttii. Se ei olisi mielestäni ollenkaan mahdoton ajatus.
Kultturitehdas Kehräämö, Pori, lauantai 23.4.2016
20.00 Bigpendix (Pori Big Band & Appendix)
