Minulle on kerrottu, että Wagnerin musiikki on parempaa kuin miltä se kuulostaa.
-Mark Twain
jaZZanti-konserttisarja pyörähti sympaattisesti kevätkaudelle Helsingin perinteikkäässä Laulumiehet -ravintolassa tiistaina. Plop -trio, vahvistuksenaan pianisti Seppo Kantonen, tarjosi innostavan kvartetti-illan salintäydelle yleisölle. jaZZanti -konserttisarja aloitti nyt kuudennen toimintavuotensa. Nostalgiaakin oli illassa: sarjan ensimmäisessä konsertissa 2009 esiintyi nimittäin juuri sama kokoonpano.
Musiikki oli Mark Twainin aforismin vastaisesti myös hyvän kuuloista. Free jazz -yhtyeille tämä ei aina ole itsestäänselvyys – toisaalta vankan free-taustan hankkineet muusikot keskittyivätkin nyt sävellettyyn musiikkiin. Bändi siis esiintyi koko illan kvartettiformaatilla; ei siis ”Plop & soloist”-pohjalla. Yhtye vannoo yhteistyön nimiin, mikä oli helppo aistia kvartetin outputista.
Seppo Kantosen trion jaZZanti-konsertti viime syksyn marraskuussa oli tasokkaan kauden kovimpia tilaisuuksia, joten odotukset tämänkin ilta osalta olivat virittyneet korkealle. Paikalla oli nytkin runsaasti musiikin ammattilaisia, kuten näissä konserteissa yleensä. Oli helppo aistia keskittynyttä kuuntelua ja varauksettoman ilostuneita aplodeja.
Kantosen laajasta tuotannosta eritoten Tokka-yhtyeen musisointi on tehnyt minuun tähän asti suurimman vaikutuksen, eikä vähiten älykkäiden sävelprogressioidensa ja yllättävien harmoniaratkaisujensa ansiosta. Pianistina hän ottaa avuksi klaviatuurin kokonaisuudessaan, toisin kuin useimmat, keskirekisteriin viehtyneet kollegansa.
Tokassa svengin takuumiehenä oli rytmimeedio Mikko Hassinen, mikä osaltaan vaikutti asiaan. Mikkohan on äärimmäisen valpas ja samalla huolellinen svengirumpali. jaZZanti-konsertti sisälsi melkoisesti Tokan musisoinnille ominaisia piirteitä – huumoria unohtamatta.
Pianistilla on ikuinen pilke silmäkulmassa, mikä kuvautuu biisien nimikkeistössä ja toisinaan ilkikurisina soiton piirteinä. Kuulijaa aika ajoin viedään kuin pässiä narusta, mutta juuri sehän on yksi viehätys. Uusi kvartetti on antanut kokeneelle pianistille merkittävän foorumin testata musiikillisia johtoajatuksiaan. It Passes ja Cannon Canon viehättivät erityisesti.
Sepon tyylille tunnusmerkilliset, viipyilevät ja nautiskelevat soinnutukset ja niiden kanssa vuorottelevat, rajut vyörytykset pitävät kuuntelijan jatkuvasti skarppina. Nopeat oikean käden juoksutukset tulivat nytkin erehtymättä ja hyvällä maulla maustettuina. Samasävelmäiset jaksot puhaltimen kanssa kulkivat kuin juna, samoin rohkeat säestyksettömät sekvenssit – alkaen heti ekasta numerosta 1 + 2 + 3.
Plop hop
Englannin ”hop” tarkoittaa hyppäystä, ja sellaisen yhtye on tehnyt. Alkuaikojen kujeellisuudesta yhtye on kasvanut vaativaakin avantgardejazzyleisöä innostavaan statukseen. Yleisö lähellä ja kaukana on ottanut bändin vastaan ja paneutunut sen musisointiin. Plop on nyt varsin vakiintunut, kahdeksanvuotias yhtye, joka on kehittänyt persoonallisen tyylin ja erottuvan soundin.
Mikko Innanen on hyvin toisentyyppinen puhaltaja kuin Sepon kanssa yleensä soittaneet muusikot, kuten Manuel Dunkel. Voi olla, että Sepon melodian käsittelytyyli ja suoritustapa yleensä sopivat ehkä hieman maistuvammin juuri Dunkelin kaltaisten muusikoiden sfääreihin, soundeihin ja time-käsitteeseen. Tai ehkä tässä uuskonseptissa oli nyt vielä pientä uutuuden karheutta.
Musiikillisesti vaikuttava tunnelma syntyi joka tapauksessa nytkin. Into The Move ja Alone & scudifying puhuttelivat erityisesti kauniilla sointuisuuksillaan. Illan koskettavin osio oli Mikon musisointi vierasperäisellä puhaltimella – mikä ja mistä, meni minulta vähän ohi, koska Mikko mumisi spiikkauksensa selkä yleisöön päin. No, soitto oli kuitenkin selkeästi erottuvaa. Mikon soisi kuitenkin löytävän hieman itsevarmuutta lavaesiintymiseensä; epävarmuus ilmenee mm. levottomana kävelynä ympäri stagea.
Erityisesti Mikon lämmintä ja sytyttävää baritonisoundia kuuntelee ilokseen. Vapaus ja kurinalaisuus, tai ehkä pikemminkin systemaattisuus, yhdistyivät kauniilla tavalla kvartetin musiikissa. ”Kaahausjazzin” sound track -fiilingeistä siirryttiin vaivatta melodiseen, lähes meditoivaan atmosfääriin, johon kontrabasson jousi piirsi sykähdyttäviä kaaria, myös huiluääniä hyödyntäen.
Ville Herralan linjakkaita bassokuvioita ja jännittävästi synkopoivia rytmikoukkuja on aina miellyttävää kuulla. Hän oli nyt ottanut myös rohkeasti solistisia tehtäviä, mikä oli iloista panna merkille. Balladinomainen duetto baritonisaksofonin kanssa oli kerrassaan tyrmäävä.
Enemmän ”asiapitoisista” bändeistä pitäville kvartetti voi olla pieni haaste, mutta niitähän kuulijakin tarvitsee. Kvartetin musisointiin voi avata oven oikeastaan mistä tahansa ja kuunnella missä järjestyksessä haluaa, varsinaista jatkumoa tarinoilla ei havaitse. Aiheet vaeltelevat kuin miesten mielikin, mutta tarpeettomia pitkityksiä vältetään.
Yhtyeen perusmelodiat ovat enimmältään yksinkertaisen kirkkaita, olematta silti askeettisia. Esitysten henki oli paikoin melko haikea, muttei silti raskasmielinen. Yhtyeellä on veres ote musiikkiin – toivottavasti kuulemme sitä jatkossa myös levyltä ja maakuntakierroksella.
* * * *
jaZZanti-sarja jatkuu aina toukokuun loppuun asti. Kevään huippuvieraita ovat mm. Manuel Dunkel ja Joona Toivanen. Avausillan solisteja tullaan myös kuulemaan kevään aikana muissa yhteyksissä. Seuraavaksi estradin valtaavat Esa Pietilän & Veli Kujalan duo 10. helmikuuta. Pysykääpä mukana!
jaZZanti-konsertti tiistaina 27.1.2015, Ravintola Laulumiehet, Helsinki
Plop & Seppo Kantonen
Seppo Kantonen – flyygeli; Mikko Innanen – saksofonit ja sekalaiset instrumentit; Joonas Riippa – rummut; Ville Herrala – kontrabasso
Ohjelmassa: It Passes, Into The Move, Alone & scudifying, Cannon Canon, Pepita Kannabis, Some Days of Silence, Junnu 80, 1 + 2 + 3, What’s New?
