Pieksämäen Poleenissa oli tiistaina 25.9.2013 tarjolla saksofonisti Esa Pietilän soolosoitto – Karhea. Kourallinen ennakkoluulotonta yleisöä oli rohjennut saapua paikalle syksyn ensimmäisen räntäsateen saattelemana.
Pietilä loihti Poleenin näyttämöllä 1950 -luvun puolivälin Selmereineen äänimaailman, jossa liikuttiin käheän hiljaisesta kuiskauksesta polvisorenoituihin töräytyksiin. Hellällä kosketuksella ja tuomiopasuunan voimalla.
Tämä puhtaasti improvisointiin pohjautuva konsertti sai aikaan monenlaisia tunteita kuulijakunnanssa. Oltiin musiikillisesti alueella, jota voisi kuvailla vapauden, ääniakrobatian ja yllätyksellisyyden coktailiksi.
Omaa draamaa esitykselle antoi soittajan yksinäisyys suurella, karulla näyttämöllä. Hetket, jolloin käsi pyyhkäisi suuta tai suukappaletta ja kuivautui pikaisesti paidan liepeeseen… mietintätauko tulevasta… ilman orkesterin taustatukea.
Kappaleiden nimet häipyivät Pietilän hiljaisten spiikkausten vuoksi jonnekin salin sopukoihin, mutta saksofoni puhui täysin akustisena omaa kieltään upeasti.
Pietiä esitteli soitossaan valtaisan määrän erilaisia äänimaailmoja, joita saksofonilla saadaan aikaiseksi improvisoituna musiikkina. Oli hienoa seurata hänen ammattimaista työstöään. Eläytymistä soittoonsa. Ei tarvittu mitään turhia kliseitä tai yleisön kosiskeluja, soitto puhui puolestaan.
Ensimmäisen setin päätteksi Pietilä kysyi yleisöltä, mistä aiheesta he haluaisivat hänen improvisoivan kappaleen. Räntäsateesta, kajahti vastaus. Ja sitä saatiin, mitä tilattiin. Erittäin intensiivisesti ja upeasti.
Ainoana pienenä miinuksena tälle konsertille oli se, että paikallisessa mediassa Pietilästä kertovassa etukäteisjutussa puhuttiin konsertin sisältävän tuttujen virsien improvisointia. Mutta ei kuultu… No, loppuvirsikin kuitenkin kuultiin pyydettäessä sille osalle yleisöä, jotka olivat varsinaisen konsertin jälkeen lavalla jututtamassa Pietilää.
Konsertti oli kokonaisuudessaan vapaan improvisaation makoisa elämys. Harvinaista herkkua, jota harvoin on tarjolla.
