Ja eräs heistä esiintyi viime lauantaina Musiikkitalon suuressa salissa. John Scofieldille oli tehty ehdotus josta hän voinut kieltäytyä. Big bändi, loistava sovittaja-kapu ja Helsingin hienoin konserttisali. Kun herralle soittaminen menee ja on mennyt aina kaiken edelle, niin mikäs siinä. Kuva Sibafestin esitteen kannessa ja seuraavalla sivulla festivaalin taiteellisen johtajan Gustav Djupsjöbackan ylistävät sanat ”kansainvälistä loistoa luovat avajaiskonsertin amerikkalaistähdet John Scofield ja Jim McNeely, jotka esiintyvät jazzin aineryhmässä kasvaneiden huippumuusikoiden kanssa”, eivät varmaan liittyneet Scofieldin raideriin, mutta osaltaan lisäsivät hyvää fiilistä, jonka yli kolmituntisen konsertin yleisö sai osakseen.
Aluksi kuitenkin täytyy mennä lähes kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin, siitähän ei ole kuin hetki tai ihmiselämä. Vuonna 1984 Pori Jazzeissa esiintyi Miles Davis, jota tietenkin oli pakko mennä kuuntelemaan. Bändin musiikki ei välttämättä auennut, eikä muusikoiden, mm. Scofield, nimet olleet nuorehkon jazzin harrastajan huulilla. Viikko pari myöhemmin, en saanut tarkistettua asiaa netistä, oli Siljan laivalla sunnuntaina UMO:n järjestämä Helsinki Sea Jazz festivaali. Enpä edes muista kuka oli päävieras sillä kertaa, Dizzy Gillespie, vai joku muu, mutta laivan pikku baarissa esiintyi Linnanvalli-Rosnell-Sarmanto trio solistinaan kitaristi, jonka nimi jäi siitä hetkestä meikäläisen mieleen. Ohjelmisto koostui tietysti jazz-standardeista, siitä alan ABC:sta, jonka kaikki osaavat unissaankin. Takaisin asiaan.
Musiikkitalon saliin oli myyty paikkoja myös lavan sivuille (lavan taakse ei). Sähköinen äänentoisto tässä salissa on ongelma ainakin jos istui sivulla. Alun spiikkaukset olivat pelkkää muminaa (toisaalta sekin voi olla jazzia vrt Clark Terry; Mumblin`). Pääosanhan tietysti pystyi arvaamaan, mutta konsertin ensimmäisen puoliskon, yli tunnin kestäneen teoksen nimi jäi arvoitukseksi East Coast blum-blum-bl-mmm, tai siis jotain sinne päin. Soitto ei ollut sinne päin, vaan varmasti juuri sitä mitä McNeely oli tarkoittanutkin. Muusikoista otettiin kaikki irti ja soolotilaa jäi vain Scofieldille, kapulle itselleen, basisti Jori Huhtalalle ja proffa Jukkis Uotilalle ja Kasperi Sarikoskelle, jonka soolosta ei kuulunut äänen ääntä, näytti kyllä hyvältä. Pienet osuudet toimivat – suuret olivat soppa-puuroa. McNeely oli ympännyt teokseensa kaikkea mahdollista, en laskenut sävellajeja, joku väitti että niitä oli kaikki.
Väliajan jälkeen kaikki olikin jo helpompaa, ehkä korva oli tottunut, ehkä myös biisien rakenne auttoi. Nyt häntä alkaa sytyttää perinnejazzin sijasta sähäkämpi, sähköisempi ja sykkivämpi groovefuusio, jota hän soittaa MMW-trion ja kesällä Suomeen saapuvan Uberjam-yhtyeensä kanssa. Niiden avulla Scofield on löytänyt uutta nuorempaa yleisöä, joka on innostunut improvisaatiosta ja instrumentaalimusiikista, vaikka ei välittäisikään jazzista. (Harri Uusitorppa, HS 25.1.2014).
Toinen setti koostui Johnin sävellyksistä ja stankuista, jotka herra McNeely oli sovittanut todella hienosti big bandille. Edelleen fortet oli paikoin liian rajuja herra Nissan-Mazda tai Toyotan suunnittelemalle akustiikalle. Mutta biisit sinänsä siis toimivat. Lisäksi big bandin puhaltajille oli annettu soolotilaa ja sehän on tavallaan tämän tyyppisen, huippumuusikoista kootun kokoonpanon idea. Mean’t to Be:ssä Karjalaisen Mikko soitti uudessa frisyyrissään upean flygarisoolon. Peculiar oli nimensä mukaisesti omituinen, mutta hauska. Ja Indianan soinnut taittuivat tosi nopeassa tempossa hengästyttävään sektiokilpaan ja ainakain Kasperi Sarikosken ja Pope Puolitaipaleen sooloihin. Timo Lassylta myös hieno soolo, olikohan ollut juuri Peculiar:iin.
Vanha totuus ”jazzia ei voi opettaa, mutta silti sitä voi oppia” kyseenalaistaa jazzin opetuksen. Varmaankin eritasoiset oppilaitokset Ogelista Sibikseen ja Lohjan Omenasta Berkleehen ovat ensi sijassa tärkeitä siksi, että siellä tavataan tulevia kollegoita ja solmitaan elämän kestäviä suhteita, joissa vaikkapa 15 vuoden tauon jälkeen jatketaan siitä, mikä edellisessä tapaamisessa jäi vielä kesken.
John Scofield on nyt 62-vuotias. Miles pyysi häntä bändiinsä Johnin ollessa 25 vuotia, sitä ennen hän oli opiskellut bluesit, rhytm’n bluesit ja suuren amerikkalaisen laulukirjan. Että siltä pohjalta sitä voi tehdä ihan mitä tahansa, vaikka useammankin kierroksen, kunhan ei jää pyörimään paikalleen.
Sibis Alumni Big Band
Trumpetit: Jukka Eskola, Teemu Mattson, Tero Saarti, Mikko Karjalainen
Pasuunat: Kasperi Sarikoski, Heikki Tuhkanen, Pekka Laukkanen, Jussi Vuorinen
Fonit: Jussi Kannaste, Ville Vannemaa, Pope Puolitaival, Timo Lassy, Jari Perkiömäki
Kitara: Sami Linna
Koskettimets: Visa Mertanen
Basso: Jori Huhtala
Rummut: Jukkis Uotila
