Vuosittainen Sibelius-Akatemian DIG. -festivaali toteutui vihdoin kahden koronavuoden jälkeen, tosin hieman pienimuotoisempana. Kolmen päivän konserteista meitä kiinnosti eniten amerikkalainen saksofonisti Nicole Glover, joka esiintyi Musiikkitalon Black Boxissa tukenaan pianisti Juho Valjakka, basisti Kaisa Mäensivu ja amerikkalainen rumpali Joe Peri.
Aluksi jazzosaston Jussi Kannaste toivotti kuulijat tervetulleeksi ja kertoi keksineenä Gloverin vain puoli vuotta sitten tämän esiintyessä Savoy JAZZFestissä. Uusi kyky saatiin hetimiten buukattua myös Sibikseen. Koska maailmantähtien palkkiot ovat nousseet pilviin, haluamme kaapata nämä nuoret lahjakkuudet jo ennen kuin se käy meille mahdottomaksi, perusteli Kannasate.
Konsertti alkoi Joe Hendersonin sävellyksellä Punjab. Glover ei aikaillut, otti härkää sarvista ja antoi mennä. Kohta tulitettiin täysillä. Kuulosti upealta! Musiikkitalon loistava äänentoisto sai balanssinkin kohdalleen. Odotimme milloin rytmi veisi mukanaan, jalat alkaisivat polkea tahtia ja bändi svengata vastustamattomasti.
Huomasimme pian, että rumpali soitti jotenkin pätkien. Hänen liialliset väliaksenttinsa estivät yhtenäisen svengaavan kompin syntymisen. Tuli mieleen, että vasen käsi olisi pitänyt sitoa selän taakse. (Svengistä Emmet Cohenin Trio on hyvä esimerkki.)
Seurasi Billy Strayhornin Isfahan. Tässä balladissa Gloverin loistava äänenmuodostus, omanlainen ääni, pääsi oikeuksiinsa. Samalla tulimme miettineeksi, mahtoiko siinä kuitenkin kuulua jonkun legendan vaikutusta. Ensimmäisinä tulivat mieleen Dexter Gordon ja Joe Henderson. Koska Glover kertomansa mukaan tutustui jazziin isänsä levykokoelman kautta, saattaisi jopa vanha Chicagon South Siden koulukunta kuten tenoristit Clifford Jordan, Von Freeman, Johnny Griffin ja Gene Ammons olla tuttuja. Sen sijaan uudemman tyylin edustajat Michael Brecker ja Joshua Redman piti sulkea heti pois. Breckerin Coltrane-vaikutteisia skaaloja ei kuultu juurikaan ja Joshua Redmanin käyttämät rytmiset aksentit sekä yksittäisten fraasien toistaminen tehokeinoina puuttuivat. Meille tämä sopi mainiosti.
Monkin klassikko Round Midnight alkoi bassosoololla, johon yhtyi saksofoni. Biisi eteni ensin duona. Sitten mukaan tuli piano. Juho Valjakka sooloili pitkään, ehkä hänen sovituksensa? Fonin osuudeksi jäi lähinnä melodian soittaminen.
Rumpali Joe Perin Blues for Wagner lähti melodian jälkeen liikkeelle jälleen pianosoololla. Outo, katkonainen rytmi jatkui ja päättyi lopulta suoraan 4/4, mutta samalla rumpali alkoi mäiskiä olan takaa, jolloin mm. pianosoolon kehitystä oli vaikea seurata. Setti päättyi.
Konsertin toinen osa alkoi Richard Rodgersin vanhalla standardilla I Didn’t Know What Time It Was, jonka Billie Holidaykin on levyttänyt. Sen aloitti basso. (Buster Williamsin sovitus?) Reippaasti on kehittynyt Kaisamme soitto. Tuhdimpi ote ja itsevarmempi asenne ovat karttuneet. Nyt kuitenkin basson soundi vaikutti hieman löysältä eli kukin yksittäinen ääni soi liian kauan. Saattoi olla, että kontrabassoon oli säädetty liikaa kaikua, jolloin se rupeaa kuulostamaan bassokitaralta. Jazzin edellyttämä sekunnin murto-osan tarkkuus jää täten uupumaan. Puhallinsoittajille ja vokalisteille kaiku on tervetullut äänenlaadun parannus, joka ei kuitenkaan sovi tarkoille rytmi-instrumenteille kuten bassolle ja rummuille.
Kaisa Mäensivu tekee nyt uraa New Yorkissa. Se ei ole kenellekään helppoa, mutta ei varsinkaan naisbasisteille. Voimme vain toivottaa tälle rohkealle pioneerille onnea ja menestystä kansainvälisillä areenoilla.
Entä sitten Juho Valjakka? Hän hallitsi tilanteen, ei katsellut käsiään, säestys oli tyylipuhdasta ja soolot osoittivat selvää jazzille ominaista rytmikkyyttä. Pidimme hänen rennosta tyylistään. Aika ajoin oli kuultavissa voimakasta aksentointia McCoy Tynerin tapaan. Vaikka Valjakka on pyörinyt monenlaisissa kuvioissa, sillä hän soittaa myös klassista ja on tunnettu huilistina, emme ole onnistuneet kuulemaan häntä aikoihin. Positiivinen yllätys!
Seurasi Strayhornin Chelsea Bridge Valjakan sovituksena ja viimeisenä kuultiin Nicole Gloverin oma Blues for Mel Brown. Se oli kunnianosoitus hänen musiikinopettajalleen Oregonin Portlandissa, jossa hän on kertonut varttuneensa. Tempo oli nopeahko. Nyt saksofonisti tulitti minkä ehti ja osoitti hallitsevansa myös uudemman tyylin a la Brecker, toisin kuin aiemmissa kappaleissa, joissa hän pysytteli melodisen bebopin ja hardbopin turvallisessa välimaastossa. Konsertin päättivät Kaisa Mäensivun ja Joe Perin soolot. Yleisö vaati encorea ja saimme kuulla hetken vielä vahvaa bebop-menoa.
Mitä sitten tähän konserttimakupalaan voisi toivoa lisää? Jäimme kaipaamaan lisää rytmisiä aksentteja ja bluesinomaista menoa. Bluesin osalta tosin on todettava, että sen määritteleminen on häilyvää. Joittenkin mielestä aitoa bluesia on vain vanhojen mustien amerikkalaisten laulajien musiikki, toisten mielestä kaikki jazz perustuu bluesiin.
Lopuksi vetoomus elokapinalaisille, jotka sulkivat Mannerheimintien. Musiikkitaloon pääseminen osoittautui vaikeaksi. Jouduimme juoksemaan jalkapatikalla paikalle. Hyvät nuoret, miettikää tekojenne seurauksia ja muistakaa, että jonain päivänä myös te olette huonojalkaisia vanhuksia, jotka eivät kykene pyörän selkään!
