Kohdallemme osui viimeinen koronarajoitusten alainen konsertti, sillä rajoitukset poistuivat seuraavana päivänä. Tilaisuus oli samalla ensimmäinen tämän syksyn maksuton ”lounaskonsertti”, tosin ilman normaalia lounastarjoilua. Olemme käyneet lähes kaikissa UMO:n aikaisemmissa keskipäivän konserteissa ja tottuneet täyteen saliin, jo
ka on pullollaan innokkaita jazzinharrastajia. Nyt sali oli rajoitusten vuoksi puolillaan, joka toinen istuin tyhjänä, joten riemukasta innostuneisuutta ja yhteiseloa ei päässyt syntymään. Aplodeistakaan ei tahtonut tulla mitään, vaikka niihin olisi ollut aihetta. Koronavuosi oli tehnyt tehtävänsä. Orkesterikin näytti oudolta sijaisuuksien ja myös muusikkojen ulkonäössä tapahtuneiden muutosten takia. Kaikkia emme tunnistaneet.
Meille uusia tuttavuuksia UMO:n riveissä olivat nuori Juho Valjakka pianossa ja urallaan jo pitkään menestynyt basisti Kaisa Mäensivu. Max Zengeriäkään emme heti tunnistaneet, sen verran oli ulkonäkö muuttunut parissa vuodessa. Rumpali oli piilossa bändin takana, mutta oikein kurkistamalla selvisi, että pallilla istui Jaska Lukkarinen.
Nina Mya on monesi palkittu, neljä albumia julkaissut laulaja ja säveltäjä, jonka äänessä soi jazzin lisäksi myös soul. Konsertissa kuultiin etupäässä hänen omia sävellyksiään kapellimestari Ed Partykan sovituksina. Monet kuulluista kappaleista julkaistaan albumina ensi vuonna.
Konsertin aloitti kuitenkin kapellimestarin sävellys Do as I say, jossa sopraanosoolon soitti Ville Vannemaa. Hänen positiivista kehitystään fonistina olemme seuranneet jo pitkään. Hän on harvoja muusikoita, joka ei vain soita loistavasti vaan myös puhuu ja artikuloi selvästi. Tämä on käynyt ilmi hänen toimiessaan joissakin konserteissa UMO:n kapellimestarina ja kuuluttajana.
Nimittäin tällä kertaa sekä Partyka (nimen voisi lyhentää kahdella kirjaimella?) että Mya puhuivat liian nopeasti ja nielaisivat sanojen loppuja, joten kaikista biisien ja muusikoiden nimistä ei hyväkuuloinenkaan saanut selvää. Partykan kohdalla, joka on syntynyt Yhdysvalloissa ja kommunikoi englanniksi, on tietenkin ymmärrettävää, etteivät suomalaiset aksentit mene aina kohdalleen.
Myan oma sävellys oli seuraavana vuorossa. Nimeä ei kuultu. Mallikas hidas lattari muuttui pikkuhiljaa shuffle beatiksi, jossa kahden trumpetin samanaikainen vuoropuhelu jäi mieleen. Asialla kokeneet Mikko Pettinen ja Tero Saarti.
On Broadway johti vanhaan kotikaupunkiimme. Laulaja loihti rentoa ja iloista meininkiä, jota seurasi baritoni- ja bassosaksofoni duetto: Mikko Mäkinen ja Max Zenger. Lopuksi pääsi Mikko Mustonen patsastelemaan pasuunallaan.
Hidas I don’t want to go home tonight alkoi haikealla laululla ja pianolla, mutta vahvistui tunnekuohuksi, jossa Mya sai näyttää taitavan äänenkäyttönsä. Seuraan liittyivät nuori pasunisti (emme kuulleet nimeä) ja Olli Ojajärvi tenoreineen. Biisissä oli jotain tuttua, muistuttaa ehkä jotain toista kappaletta.
I’m not running away kuulosti hieman popiskelmältä. Laulaja räiskyi ja ääni soi upeasti. Lukkarisen svengaava komppi pani jalan lyömään tahtia. Vannemaa sooloili huilulla ja lopuksi kaksi naista, Nina ja Kaisa duetoivat.
Seuraavan biisin nimi jäi jälleen pimentoon. Jotain tuttua oli tämäkin kappaleen alussa, Mäkinen soittovuorossa, laulu vahvaa Motown- soultyyliä, tiheää tunnelmaa. Tämän tyyppinen musiikki ei ole kovin helppoa valkoisille, mutta kyllä siitä selvittiin kunnialla. Puhaltimet soivat aika ajoin kuin Thad Jones-Mel Lewis Orchestra.
Viimeisenä Just another…..loppu tuli nielaistua. Altolla intron soittanut Jouni Järvelä johti biisin raisuun funkiin. Svengi pelasi ja musiikki riehaannutti. Sovitus kuulosti James Brownin bändiltä ja odotimme Brownin ilmestyvän verhon takaa, muttei häntä näkynyt missään.
Nina Mya on tervetullut lisä laulajakaartiimme. Tyyli on itsevarma ja vahva ääni lumoaa. Hän on iloinen ja menevä. Positiivisuus näkyy ja kuuluu. Seksikkyys on mukava lisä. Hän on kansainvälinen esiintyjä, joka pärjää missä maankolkassa tahansa, sillä hänen musikaalista kieltään ymmärretään. Toivomme hänelle suurempia lavoja.
Orkesterin balanssi jätti toivomisen varaa. Basso ja piano tahtoivat jäädä pimentoon muun äänimassan alle. Laulaja olisi voinut myös laulaa jonkin biisin vain trion kera, jolloin hänen svengaava tyylinsä olisi päässyt oikeuksiinsa. Puhallinsektiot soittivat täyteläisesti, mutta enimmäkseen liian lujaa. Torvisoittokunnastahan tässä ei ollut kyse.
