Kun laittoi tablettiin haun Bob Brookmeyer niin juutuubi lykkäsi ensimmäisenä Bob’ in ja John Scofieldin dueton Moonlight in Vermont.
Siitä on 42 vuotta aikaa kun viimeksi yritin sisään alaikäisenä jazzkonserttiin, nyt UMO:n konsertti oli 60+, siis jälleen, mutta nyt pääsin sisään.
Venttiilipasuuna tuo kummallinen soitin. Mainitse Bob Brookmeyerin lisäksi edes kaksi muuta venttiilipasuunan soittajaa? Vastaus jutun lopussa.
70-luvulla juteltiin poikien kanssa venttiilipasuunasta ja joku tiesi että ne ovat yleensä epävireisiä kvasisoittimia. Joku sanoi että kun saa hyvän koneiston ja yhdistää siihen vetopasuunan kello-osan voi saada aikaan hyvän soittopelin. Itsekin ostin yhden Ruotsin Askersundista dixie-festivaalin kirpputorilta, myin sen Storyvillen kattoon ja sieltä se taisi siirtyä Ilkka Virton haltuun…
En ole varma sanoiko Bob, että on paljon hyviä trumpetisteja ja pasunisteja, mutta hän ei tunne muita hyviä venttiilipasunisteja itsensä lisäksi. Asiaan.
UMO järjestää kerran pari kaudessa iltapäivämatineoita Helsingin hienoissa ”kulttuuri”-taloissa Vuo-Malmi-Kannel. Kohderyhmä on 60+ -ikäiset ja henkilöt, joilla on iltapäivällä vapaata. Hintaan 5 euroa kuulee tunnin setin ja ennen sitä puoli tuntia jutustelua kulloisen konserttiohjelmiston ympäriltä. Tällä kertaa vuorossa oli Bob Brookmeyer, pianisti ja venttiilipasunisti, joka oli lisäksi sovittaja, jonka merkitys aukeni kirjoittajalle oikeastaan vasta nyt. Hänen vaikutuksensa kuuluu mm. Maria Schneiderin mutta myös viime lauantaina Musiikkitalossa vierailleen Jim McNeelyn tavassa kirjoittaa ja käyttää big bandia.
UMO soitti täysin akustisesti ja kyllähän big bandin soiton täytyy kuulua salissa joka on suunniteltu akustista musiikkia varten. (Lupaan etten tämän jälkeen en sano sanaakaan Musiikkitalon akustiikasta). Solistit soittivat suoraan pulteistaan, pasunisti ja fonit vain nousten seisomaan, trumpetit seisoivat koko ajan ja kaikki paljastui.
Setin aloitti Carmichaelin Hoagyn Skylark ´issa Kantosen piano vuorotellen lähes klassisen kollektiivikoraalin kanssa, kunnes Jouni Järvelä tarttui teemaan ja leivonen lähti lentoon. Bobin Dance for Lifessa kuulija kuvitteli, että Tero Saarti soitti trumpetilla alkuperäisessä sovituksessa Bobin itselleen kirjoittamat soolopätkät. Eräs Bobin ajatuksista lienee ollut, että sovittaja voi vaikuttaa solistin soittoon ja soolo säestää paikoitellen koko bändiä.
St. Louis Blues oli jännittävä, jossa teema oli yritetty piilottaa tiukkaan sointimaailmaan. Tuhkasen ja Järvelän soolot soljuivat ja vähän ennen loppukoorusta Kantonen lähestyi molliteemaa kapakkapianotunnelmissa.
Song, Sing Sang, The End ja Get Well Soon esittelivät tyhjentävästi Bobin tapaa käyttää big bandiä. Kolme huilua ja kaksi klaraa, kaksi bassoklarinettia, kaksi huilua, tuuba, kolme flyygelitorvea ja tenorifoni. Välillä tuli mieleen Gil Evans, välillä jotain muuta. Ja jossain Olli Ojajärven soolo.
Ajatus palautui Helsingin Työväenopiston saliin ja jonnekin 70-80-luvun taitteeseen, jossa UMO esiintyi Bobin kanssa. Keikan jälkeen herralla oli aikaa vaihtaa muutama sana yleisön kanssa. Nyt kapellimestari Kari Heinilä jutusteli runsaslukuisen yleisön kanssa ennen keikkaa, Malmitalon kahviossa. Keikka oli UMO:lta hyvä veto.
Ai niin se kolmas kyssäri. Juan Tizol, Ellingtonin big bandin pasunisti ja Caravanin säveltäjä ja tietysti Seppo Lemponen, tuo jazztietäjä ja englanninkielen taitaja Vaasasta.
Trumpetit: Timo Paasonen, Teemu Mattson, Mikko Pettinen, Tero Saarti
Pasuunat: Mikko Mustonen, Heikki Tuhkanen, Pekka Laukkanen, Mikael Långbacka
Saksofonit: Olli Ojajärvi, Mikko Mäkinen, Jouni Järvelä, Teemu Salminen, Pepa Päivinen
Komppi: Seppo Kantonen, Ville Huolman, Mika Kallio
