Sunnuntaina 22.5. oli aurinkoinen ja lämmin, terassit olivat täynnä kaljanlipittäjiä ja MM-lätkän mitalipelit olivat käynnissä, mutta siitä huolimatta askeleet oli suunnattava kohti kirjaston kellaria. Samoja ajatuksia näytti olevan monilla muillakin, sillä Validi -klubille oli löytänyt tiensä runsaslukuinen yleisö. Validi Global Underground -sarjan viimeiset kolme esitystä olivat alkamassa klo 17.00.
Kolme täysin eri musiikinlajeista koostuneet esitykset tuntuivat kiinnostavan valtavirrasta poikkeavan musiikin ystäviä. Illasta kehkeytyi innostava, lähes kolme tuntia kestänyt konserttirupeama, jollaista voi tässä laajuudessa harvemmin päästä kokemaan aivan lähietäisyydeltä. Minimalismi, hienostunut kansanmusiikki ja progressiivisen rockin jalustalle rakennettu kansanmusiikkipohjainen räjähtävä kerronta tuntuivat iskostuvan kuulijoiden mieleen.
Minimalistista rumputaidetta
Pariisissa asuva japanilainen perkussionisti Seijiro Murayma aloitti uransa räjähtävän rockin parissa tunnetussa Keiji Hainon johtamassa Fushitsushassa. Nykyään hän soittaa sooloesitysten lisäksi monissa erilaisissa pienkokoonpanoissa. Hän on työskennellyt aikaisemmin myös monien vapaan kokeilevan musiikin edustajien kanssa kuten Fred Frith.
Murayama on viime aikoina keskittynyt improvisaatioon, elektroakustiseen sävellystyöhön ja sanataiteen, kuvien ja liikkeen väliseen ilmaisuun. Hän aloittikin esityksen yksinkertaisesti tuomalla lavalle virvelirummun ja yhden irrallisen kädessä pidettävän symbaalin, pienen jousen, yhden kapulan ja yhden vispilän. Hänen tapanaan on tuoda esille äänien äärimmäisyyksiä keskittyneesti yksityiskohtia hioen.
Esitys jäikin todella minimalistiseksi, sillä koko homma perustui kädessä pidetyn symbaalin reunojen hiontaan jousella ja siitä syntyneiden äänien variointiin eri asennoissa virvelirummun kalvon mukanaan tuomaa kaikua hyväksi käyttäen. Esitys vaati täydellistä hiljaisuutta, jotta äänien erilaiset värähtelyt pystyi erottamaan.
Lyhyehkö noin parikymmentä minuuttia kestänyt esitys loppui mielestäni aika yllättäen, sillä odotin sen jatkuvan kunnon ”snarrauksella”, kun kapula ja vispiläkin olivat mukana.
Hienostunutta kansanmusiikkia
Akkajee on kahden nuoren naisen muodostama kansanmusiikkia esittävä duo. Sen muodostavat alttoviulisti Iida Savolainen ja erikoisen näköistä Ruotsin kansallissoitinta, avainviulua, soittava Meriheini Luoto. He esittivät omien ja traditionaalisten sävellysten pohjalle rakennettuja tarinoita laulun kera menneiltä ajoilta. Laulut olivat koskettavia kertoen ilosta, surusta, itkusta, pahoista hengistä, pelosta ja unelmista.
Noin vuosi sitten yhtye keräsi lapsiaiheista Kirotut Kakarat -konserttiprojektia varten ohjelmiston vanhoja arkistonahoja kuunnellen ja sieltä löytyneitä lapsiaiheisia tarinoita poimien. Osa esityksestä koostui tämän lapsista kertoneen sarjan kappaleista, osa oli vanhempaa tuotantoa.
Keinokuitu oli ensimmäiseksi laulettu kappale. Lapsista kertoi myös surullisen kammottava tositarina yhdestä orpopojasta. Jouhikkosävelmä Routa sisälsi osoita, missä kaksikko irrotteli räväkän rehevästi viuluistaan painavaa sanomaa. Yönitkettäjä kertoi painajaisesta. Kappale lapsen syntymästä ja synnyttämisestä puolestaan kertoi siitä miten vaikeaa ja vaarallistakin synnyttäminen oli varsinkin entisaikaan. Sitä vastaan kehiteltiin sitten erilaisia taikakeinoja, jonka mukaan tämä melko alakuloinen ja raastava laulu kertoi.
Sitä seuraava Serendipity – Onnellinen Sattuma – oli taas rivakan leiskuva ja soitannollisesti hyvällä sykkeellä iloisesti etenevä kappale. Viimeisen laulun Lastenkerääjä oli kertomus Erkistä Karjalan perukoilta, jonka mummo pelotteli pojan ihan pilalle.
Jyhkeää mystisyyttä
Suomaisesta kansanperinnesoittimesta jouhikosta, jousella soitettavasta lyyrasta, oman instrumenttinsa löytänyt Pekko Käppi on ilmiö, josta puhutaan jo tänä päivänä maan rajojen ulkopuolellakin. Pekko Käppi & K:H:H:L -trion (Kuolleiden Hevosten Hillittömät Luut) muut soittajat basisti Nuutti Vapaavuori ja kitaristi Tommi Laine vierailivat Porissa Validi -klubilla viimeksi noin vuosi sitten. Nyt uusi tapaaminen oli entistä jalostuneempi, uhmakkaan voimallinen energisyys suorastaan räjähti ilmoille muuten niin leppoisan ja hauskan oloisen jouhikkovelhon sielun onteloista.
Tarttuvalla ja ronskilla jytinällä esiintyvän trion mahtipontinen rahvaanomaisuus kulminoituu Pekko Käpin raastavaan lauluun ja karskeihin sanoituksiin. Kappaleet ovat suoraviivaisen pelkistettyjä, mutta niissä on syvä rytminen kerroksellisuus, mitä lisää painava sanoitus ja räkäisen karhea, täysin omintakeinen lauluääni. Rankkaa mikä rankkaa, mutta sanoma menee perille ja Pekon oma esittämistyyli kiehtoo, laittaa ns. veren kiertämään ja pumpun toimimaan näin vanhemmallakin iällä.
Tämän voimakkaan mielihyvän sävyttämän tunnetilan ja taianomaisen mystisyyden ilmapiirin luovat kaksi jouhikkoa ja kolme sikarilaatikkoa, stomper ja Hi-hat. Toki sikarilaatikoiden ympärille on viritetty 3-kieliset kitarat ja kaksikielinen basso. Soittimien voimantuottoa tukee ympärille viritetty sähköinen piuhaviidakko elektronisine laitteineen.
Aluksi Pekko kehotti Jyrki Laihoa hankkimaan Gratefull Dead -yhtyeen ”rippeet” tänne soittamaan, niin me tultaisiin sitten ”lämppäriksi” paikalle. ”Seuraan tässä tilannetta, milloin saamme kitaristimme Tommi Laineen tuolta vessasta tänne lavalle, niin pääsemme alkamaan. Kiitokset vielä Akkajeelle, loistavaa soittamista, Full Control -meininkiä, tai miten sitä sanotaan jossain urheilussa.”
Kun Minä Kuolen, oli aloituskappale ja siitä jatkettiin Mun Vereni, vihaisen turvottavalla ulvotuksella.
– Lehmistä en tiedä, mutta tiedättekö, että kauriit syövät pikkulintuja, jossain se on tallentunut riistakameraan, jotta näin se on. Syövät perkeleet! No, mutta nyt tulisi sellainen kappale kuin Ikuiset Pahantekijät. Käsittelee, no turha sitä on alkaa selitellä, käsittelee mitä käsittelee. Tavallaan vähemmästäkin on ihmisiä tuomittu kuolemaan.
Tämän jälkeen Pekko lupasi vielä soitella tovin ja yhtye jatkoi kappaleella Laihan Koiran Haukku Ei Kuulu Taivaaseen.
– Seuraavaksi soitamme kappaleen, Hullu Tyttö, Villi Tyttö. Tähän kappaleeseen liittyy mielenkiintoinen seikka, jännittävä ja historiallisesti kiteytynyt asia. Olin Ulvilassa 2001 äänittämässä ensimmäistä ikiomaa äänitettä Sami Sämpäkkälän perheen navettarakennuksen pyöreässä siilon muotoisessa huoneessa, missä silloin tapahtui paljon virkeätä musiikin tekoa ja muita asioita. Siellä nauhoitin silloin tämän kappaleen ensimmäiselle levylleni.
– Tässä vaiheessa iltaa pitää alkaa katsoa paljonko kello on. Eiköhän me vielä muutama kappale ehditä, potkupallopeli alkaa vasta myöhemmin, tärkeitä yksityiskohtia, peli kun peli. Nyt tehdään sellainen kappale kuin, Kivi Kulkee tai Merituomio tai Kivi Kulkee ihan miten vaan, mikä nyt nimeksi tuleekin. (Pientä pohdiskelua välissä… toimittajan kommentti). Niin… no, nyt vilistää toisessa aivopuoliskossa jääkiekon MM-kisat ja…. no joo, en mieti sillai kauheen tarkasti mitä tapahtuu, mutta toin nyt tämän joukkueurheilun esille. Niin, toisessa puoliskossa vilistää vuoden 1918 tapahtumia. Nyt yritämme sitten keskittyä soittamiseen.
– Sillä lailla, soitetaan vielä kaksi kappaletta. Menen tässä jo tuijotuksesta sekaisin. No, okay… soitetaan vielä kolme kappaletta, joista yksi ainakin karsitaan pois. Pyövelin Tytär, koskettava, ihastuttava rakkaustarina on se. Sitten Piika Kaarin ja sitten toinen sellainen laulu ystävyydelle….. yleisöstä kuului valinta se ”huu huu, Hurjaa Kuuta”…. joo, eikös se nyt ollut selvää puhetta. Lopuksi vielä kiitos Jyrkille hienosta happeningistä ja muistamme vielä sen Gratefull Dead -diilin.
Mutta eipäs se tähän loppunut, sillä yleisö taputti trion vielä kaksi kertaa takaisin lavalle. Raaka voima ja rähinä, runsas karheus, alkukantaisuus ja raadollisuus ujelsivat sähköisestä jouhikosta entistä armottomampana.
Pääkirjaston kokoustila, Pori, sunnuntai 22.5.2016
Validi -klubi
19.00 Seijiro Murayama (JAP), Akkajee, Pekko Käppi & K:H:H:L,
