Vapaat äänet toi estradille Suomen kiertueensa loppusuoralla olleen ranskalaisen vibrafonitrion MeTaL-O-PhoNen ja nuoren polven merkittävimmän suomalaispianistin, Aki Rissasen. Kahden erityylisen artistin tuotoksesta kutoutui nautinnollinen ilta.
MeTaL-O-PhoNe -yhtyeen johtotähti on vibrafonisti Benjamin Flament. Hän ei tyydy soittamaan lyömäsoitintaan perinteisellä tavalla, vaan käyttää instrumentissaan rohkeasti säröä, echo-laitetta ja muita efektimahdollisuuksia. Näin soitto saa aivan uusia ulottuvuuksia – ajoin tuntui Kanneltalossakin jo siltä, että lavalla on sähkökitaristi.
Power chordsit, strumming-soitto, viivytykset ja muut keinot olivat kuin kitaralla tehtyjä. Flamentin ajoittain hakkaavaa ja toistonomainen soittotyyli tehosi kuin mieletön. Joka tapauksessa trion musisointi sai tätä kautta – ja Flamentin taidokkaan improvisoinnin ansiosta – kesytöntä ja pidäkkeetöntä dimensiota.
Vibrafonin osalta voidaan jazzissakin puhua jo perinteistä. Kromaattinen soitin kehkeytyi vähän kuin huomaamatta putkikelloista merkittäväksi jazzinstrumentiksi ja tärkeimmäksi malletsoittimeksi jo 1930-luvun Chicagossa. Meillä kehitys on ollut hieman hitaampaa ja kiinnostus on aika vaatimatonta vielä tänäänkin.
Lionel Hampton (1908-2002) oli ensimmäisiä jazzmuusikoita, jotka hyödynsivät vibrafonin sointia ja ilmaisutapoja. Flament on tuomassa soitinta nykyaikaan. Voihan olla, että aivan kaikki jazzdiggarit eivät oikein sulata Flamentin rokkaavaa soittoa ja tapaansa taikoa ääniä soittimesta ilman mallettejakin.
Malletit taisivat olla ainoa tekijä, joka edes jollain tavoin kytkee Flamentin soittimensa tahdikkaaseen ja hienotunteiseen traditioon. Hänen soittonsa ei ole kovin monimutkaista, eikä kuulijaa saateta häkellyksiin ultranopein, neljän malletin soittokuvioin.
MeTaL-O-PhoNe on vibrafonitrio, joka rikkoo perinteisiä jazzin rajoja muutenkin. Musiikissa soinnikkaat harmoniat ja helisevät äänivärit ovat tehneet tilaa tummille tunnoille ja ajoittain melko synkillekin sävyille. Ranskan pojat äkkäsivät tehdä uudesta tyylilajista persoonallisen tehokeinon.
Kontrabasisti Joachim Florent oli nostanut soittimensa säestysinstrumentista soolosoittimeksi. Rumpali Elie Duris piti tuotoksen kurinalaisesti kasassa, ilman rumpusooloja – tai sitten koko esitys oli yhtäjaksoista rumpusooloa.
Pariisilaisen Coaxin jännittävästi kollektiivista irtaantunut trio ammentaa inspiraationsa jazzista, indonesialaisesta gamelanista, rockista ja kollektiivisesta improvisoinnista. Yhtyesoinnissa on erikoinen paradoksi; yhtäaikaisesti tiivistetty ja laaja, vahva ja tunkkainen ja silti ikään kuin liihotteleva ominaisuus. Olipa erikoinen kuunteluelämys!
MeTaL-O-PhoNe on julkaissut omaa nimeään kantavan albumin (Coax Records 2009), mihin tutustumalla pääsee hyvään käsitykseen bändin sanomasta. Yhtyeen Suomen manageri, Charles Gil, luonnehti Etelä-Suomen kiertuetta onnistuneeksi ja vastaanottoa innostuneeksi.
-Hyvinkin eri-ikäiset ihmiset tulivat konsertteihin ja nauttivat selvästi tästä erilaisesta konserttielämyksestä, Charles tiivistää.
Pianotunnelmia
Illan avannut Aki Rissanen elää mielenkiintoista vaihetta urallaan. Luotettava bändipianisti on kehittynyt myös kyvykkääksi soolopianistiksi ja myös omat sävellykset ovat innostavia musiikillisia matkoja. Hänen sooloesityksensä oli poikkeuksellinen tutkimusmatka pianomusiikin syvempiin rakenteisiin.
Rissanen rakentelee kekseliäitä sommitelmia, aina minimalistisista kuvioista isoon ääneen – “kymmenen sormen totaalivyörytykseen”, jos sen niin haluaa sanoa. Perinteisen jazzpianoasetelman (vasemman käden säestyksen) hän usein korvaa stemmasoitolla. Pedaalin käyttäjänä hän on erittäin taitava.
Pianisti pelaa soitossaan myös taitavasti vastakohtaisuuksilla, kuten parin vuoden takainen sooloalbumi jo nimeltäänkin kertoo La Lumiere noire (“musta valo”). Herkkyys ja rajut purkaukset, syvämietteinen pohdinta ja kepeä irrottelu ja muut kontrastit tekevät soitosta yllätyksellisen – ei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti.
Rissanen aloitti konsertin soolopiano-osuudellaan, ja liittyi encoren aikana vibrafonitrion mukaan yhteiseen musisointiin. Tämä jammailu muodosti kohottavan loppuhuipennuksen hyvälle illalle; balladin kaltaisista, tyvenistä tunnelmista noustiin kiihkeään, lähes musertavaan uptempo-osuuteen.
