Jo käsitteeksi muodostunut Saksan ja Amerikan 1930-luvun musiikkia esittävä Max Raabe ja Palatsiorkesteri palasivat Suomeen pitkän konserttitauon jälkeen. Kaksi kertaa koronapandemian takia vuodelta 2020 siirretyt konsertit saivat nyt vihdoinkin Helsingin Kulttuuritalon yleisön kehräämään kulta-ajan nostalgisten, huippulaadulla soitettujen kabareekappaleiden tahtiin.
Max Raabe (s. 1962) tarjosi vähäeleisen elegantilla esiintymistyylillään ja lakonisella huumorilla höystetyillä spiikeillään taas aikamatkaa Saksan loistokkaan 30-luvun kabareemaailmaan.
Huippuunsa trimmattu 12- henkinen orkesteri tarjosi nautittavat, tiukasti nerokkaissa sovituksissa pysyvät tulkinnat. Muuttuva soitinnus sekä solistien liikkumiset lavalla sekä hauskat sektiokoreografiat toivat tervetullutta vaihtelua kappaleisiin.
Raaben baritoni taipuu hyvin laajaan äänialaan ja falsettiin venyttäen jopa tenorikorkeuden naukaisuihin, jotka usein roikkuvat hieman alavireisinä lähestyen glissandolla oikeaa virettä. Raaben tavaramerkiksi muodostunut tyyli sopii mitä varmasti paremmin Palast Orchesterin 1920- ja 1930-luvun tanssimusiikkiin, kuin Raaben alun perin havittelemaan oopperabaritonin uralle.
Raaben välispiikit rajoittuivat harmittavan usein pelkkien vuosilukujen ja säveltäjien mainitsemiseen, sillä hänen välillä pokerinaamaisena laukaisemat nokkelat aasinsillat ja sutkautukset saivat ansaitut naurunremahdukset yleisöltä.
Orkesterin monipuolista osaamista esitettiin mm. kappaleissa Duerme, (“Sleep My Dear”, Prado/Fuente) sekä Cole Porterin Cheek To Cheek, joissa kitaristi Ulrich Hoffmeier ja pasunisti Jörn Ranke yllättäen vetivät esiin omat viulunsa ja esiintyivät jousitriona viulisti Cecilia Crisafullin kanssa.
Tervetullutta vokalistin vaihtelua Raaben laulumikrofonin ympärille toivat baritonisaksofonisti Rainer Fox ja trumpetisti Thomas Huder, jotka tuuppautuivat laulutrioksi Raaben kanssa Milton Agerin Happy Days are Here Again -kappaleessa aitoon Comedian Harmonists -tyyliin.
Toisen setin alussa esitetty jazzstandardi After You’ve Gone oli tarjosi virtuoosimaisen koordinoinnin sovituksen, koreografian ja valotekniikan välillä orkesterin ilmestyessä yksi tai sektio kerrallaan lavalle soittamaan oman osuutensa tutusta jazzstandardista.
Soolot sekä tässä että trumpetistin ja baritonisaksofonistin improvisoinnit Avalon -jazzstandardissa näyttivät, että soittajat ovat tarvittaessa jammailuun kykeneviä jazzkettuja, eivätkä pelkkiä sektiossa soittavia nuotinlukukoneita.
Eritysmaininnan ansaitsee pianisti Ian Wekwerth, jonka mukaansa tempaiseva elekieli ja humoristiset ilmeet veivät huomion siitä tosiasiasta, että hän soitti koko illan ilman nuotteja.
Kulttuuritalon kovaa akustiikkaa oli pehmennetty salin takaosassa roikkuvilla mustilla lakanoilla ja saatu hyvin salonkiorkesterikokoonpanon sointiin sopivaksi. Rytmikkäät staccatolla soitetut foxit ja one-stepitkaan eivät puuroutuneet, mutta kitaraa ja banjoa ei ikävä kyllä käytännössä kuulunut ollenkaan.
Orkesterin omat valo- sekä äänimiehet takasivat sekunnintarkat valaistusmuutokset ja millintarkat solisti- sekä soitinvaihdot ilman havaittavia saumoja.
Max Raabe & Palast Orchester, Kulttuuritalo, Helsinki 7.10.2022
