Nyt on syytä kehua. Teppo Hauta-ahon lämminhenkinen muistokonsertti Savoy-teatterissa onnistui näet erinomaisesti. Konsertissa muisteltiin marraskuussa edesmenneen basistin elämäntyötä monipuolisesti. Mukana oli lukuisia Tepon kanssa yhteistyötä tehneitä artisteja, jotka myös kertoivat muistojaan hänestä.
Konserttiin osallistui myös artisteja videotervehdyksellä. Tällaisen lähettivät Mike Koskinen ja Rent Romus USA:sta ja Yoko Mura Japanista. Kiitosta on annettava myös sille, että konsertin valmistelussa oli tehty paljon työtä Teppoon liittyvän valokuvamateriaalin etsimisessä. Kuvat näkyivät lavan takaseinän suurella kankaalla tuoden oivan lisäulottuvuuden tilaisuuteen.
Parhaiten Teppo ilmeisesti tunnetaan jazzpiireissä. Olihan hän mukana lukuisissa pääosin free jazz-henkisissä kokoonpanoissa jo 1960-luvulta lähtien. Mutta tämä oli silti vain osa hänen elämäntyöstään. Teppohan näet toimi vuosikymmenet orkesterimuusikkona ja sävelsi myös paljon lähinnä moderniin konserttimusiikkiin sijoittuvia teoksia.
Olikin ilahduttavaa, että tässä Helsinki Jazzin ja Savoy-teatterin yhteistyönä tuotetussa konsertissa muisteltiin myös Tepon säveltäjäuraa. Jo heti alussa pianistilegenda Meri Louhos soitti Tepon hänelle säveltämänsä Merisonaatin muistellen hauskasti säveltäjän hänelle antamia yksityiskohtaisia evästyksiä tämän varsin avantgardistisen teoksen esittämiseen.
Konsertin yksi kohokohdista oli basisti Kaapo Kankaan esittämä Kadenza, joka lienee Tepon esiten esitetty sävellys. Siitä näet on tullut monien kansainvälisten bassokilpailujen pakollinen teos. Eikä ihme, sillä teos hyödyntää monipuolisesti kontrabasson soittamisen mahdollisuudet. Savoysssa kuullun perusteella Kaapo Kangas olisi varmasti päässyt bassokilpailussa finaaliin.
Massiivisin konsertin teoksista oli Savoyn lavan täyttäneen kahdentoista basistin esittämä Arietta, joka alunperin oli sävelletty kuudelletoista ison viulun soittajalle. Mutta niin monelle ei lavalla olisi ollut tilaa. Minimaalisesti harjoitellun hidastempoisen teoksen esitys sujui silti ainakin kuulijan mielestä ihan hyvin jopa dynamiikkavaihteluidenkin suhteen.
Laulaja, pianisti ja kitaristi Carita Holmström levytti Tepon kanssa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla. He esiintyivät myös yhdessä tehden kaksi duolevyä. Caritakin oli mukana konsertin ainoana laulajana osoittaen olevansa edelleenkin ihan iskussa.
Tepon jazzura valottui Savoy hyvinkin monipuolisesti. Hän oli mukana 1968 EBU:n Montreauxin jazzfestivaalin yhtyekilpailussa menestyneessä Pekka Pöyryn kvartetissa, jonka alkuperäisjäsenistä Savoyssa olivat pianisti Eero Ojanen ja rumpali Reiska Laine, joka myös elävästi muisteli Teppoa ja tätä keikkaa epäillen tosin selviytymistään tahtilajeiltaan vaihdelevan kappaleen läpiviemisestä kunnialla 54 vuoden jälkeen. Mutta hyvinhän se meni. Pöyryä muuten markkeerasi Mikko Innanen ja Teppoa Antti Lötjönen.
Innanen oli myös mukana Hauta-ahon basistiesikuvan Charles Mingusin kahdesta standardistamuokkaamalla What Love-kappaleella, jossa jazzkehissä harvemmin soittanut bassoklarinetisti Heikki Nikula oli varsin vakuuttava vuoden 1960 alkuperäislevytyksellä soittaneen Eric Dolphyn roolissa saaden hienon tuen basisti Eero Tikkaselta ja rumpali Olavi Louhivuorelta.
Nikula ja Louhivuori olivat myös mukana Tepon kanssa monet vuodet Quintet Modernessa ja myös mm. Cecil Taylorin yhtyeessä soittaneen Berliinissä asuvan Harri Sjöströmin kvartetissa. Siinä neljäntenä oli kitaristi Jukka Kääriäinen. Tarjolla oli alan miehiltä viiden minuutin free-revitys, jota seurasi toinen samanmittainen improvisaatioesitys Sjöströmin ja toisen berliiniläistyneen muusikon kitaristi Kalle Kaliman duettona.
Väliaikoineen runsaat kolme tuntia kestäneen konsertin jälkipuolella kuultiin jälleen lukuisia Teppoon liitttyviä kokoonpanoja. Vaikka esiintyjät vaihtuivat tiuhaan, Savoyn henkilökunta hoiti varsin tehokkaasti sukkelasti sujuneiden vaihtojen lavajärjestelyt. Siitä suuri kiitos. Näin aikataulu pysyi lähes suunnitellussa.
Jälkimmäisellä puoliskolla lavalla nähtiin tuoreina voimina edelleenkin vireät veteraanisoittajat Junnu Aaltonen ja Eero Koivistoinen, jotka olivat mukana useammassakin numerossa, myös konsertin komeasti päättäneessä John Coltranen Resolution-kappaleessa.
Konsertti oli pitkä, vaan ei hetkeäkään pitkästyttävä.
