Vuoden ikäinen lapsenlapsemme Vili koskee kaikkeen mahdolliseen, sieppaa käsiinsä ja hakkaa aarteillaan kaikkea eteen tulevaa. Näin teki myös M. A. Numminen Jazzin meining-kirjansa julkistamistilaisuudessa Ravintola Kaisaniemessä. Kansantaitelija nimittäin rummutti paitsi puhelinluetteloa myös bändinsä jäseniä kuten Pedro Hietasen päätä. Juuri tämä lapsenomaisuus ja uskallus toteuttaa mitä tahansa mieleen juolahtaa tekee taiteilija Nummisesta poikkeuksellisen. Hänen esityksensä ovat eräänlaista anarkistista improvisointia ja niitä voisi verrata filosofiana vaikkapa free jazziin. Ja kun hän huoletta liittää mukaan seksuaalisviritteistä provokaatiota, tuloksena on lähes vallankumouksellinen toiminta, jota kuvaa hyvin Jyväskylän kesän v.1966 tapahtuma, jossa professori veti töpselit seinästä saadakseen herra Nummisen suun tukittua.
Ihailemme suuresti tällaista rohkeutta, heittäytymistä ja pioneerimieltä. Raja-aitoja pitää kaataa ja konformismia pitää vastustaa. Ilman palavaa halua, vahvaa itsetuntoa ja sitkeyttä siihen ei pysty. M.A. on jaksanut taistella vuosikymmeniä kaikenlaista sovinnaisuutta vastaan ja monella rintamalla. Tästä hän ansaitsee meidän kaikkien kunnioituksen ja kiitoksen.
Esimerkkinä Nummisen taipumattomuudesta vastoinkäymisten edessä käy laivamatka keikalle Tukholman Moderna Museetiin 1960-luvun lopussa. Mukana olimme myös me, sillä Heikki soitti saksofonia ja bassoa bändissä. (Hänhän oli alkuperäisen somerolaisen kokoonpanon Viisi Vierasta Miestä jäsen.) Laivalla jo silloin kuuluisa Numminen joutui yllättäen juopuneiden negatiivisten huutojen ja kommenttien kohteeksi. Hän ei niistä kuitenkaan hätkähtänyt tai sortunut toisin kuin me, jotka pahoitimme mielemme.
Kirjassa Jazzin meining on suppea ja jazziin tarkkaan rajattu kertomus M.A. Nummisen uralta. Mieleemme tuli muutamia tapahtumia, jotka hän olisi aiheensa puolesta voinut liittää mukaan. Ohessa Heikin pari lisäystä 1960-luvulta. Vanhempani olivat kotoisin Karjalan kannakselta ja evakkoreissu toi heidät Somerolle ollessani 3-vuotias. Pääsin basistiksi 11-vuotiaana paikallisen Lasse Santakankaan tanssikeikoille. Koska pitkäkaulaisen soittajista oli jo silloin pulaa, sain kutsun minulle tuntemattomien lukiolaisten jameihin. Kutsuja oli Mauri Antero. Niistä on säilynyt nauha, jolla Numminen laulaa todennäköisesti ensimmäisen kerran jazzkappaleita. Salaa yhteiskoulun juhlasalissa viikonloppuna tehty äänite osoittautui laadullisesti yllättävän korkeatasoiseksi. Parhaita ottoja oli Nummisen ranskankielisenä esittämä Kuolleet lehdet eikä englanniksi esitetty My Blue Heaven jäänyt siitä paljoakaan jälkeen. Rummuissa oli Veli A. Verronen, pianistina Kullervo Aura ja fonistina Tommi Parko, jolle lainasin toisen instrumenttini tenorin. Pekka Gronow yllätti Nummisen soittamalla nauhan erään radiohaastattelun yhteydessä yli 30 vuotta myöhemmin. Tästä nauhasta ei kirjassa mainita lainkaan.
Hieman myöhemmin olimme triokeikalla tanssiravintola Hämeenportissa, Numminen tällä kertaa rummuissa ja Aura pianossa. Koska olimme jazzdiggareita ja tanssiohjelmistomme suppea, jouduimme improvisoimaan yleisön toivomia tangoja. Niiden ehdyttyä meillä ei ollut muuta keinoa kuin jatkaa Thelonius Monkin sävellyksillä. Siitäkös älämölö syntyi, kansa kapinoi: ”Kuulkaas pojat, te soitatte sellaista musiikkia, ettei viina mene päähän!” Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin huomasin Helsingin Storyvillessä, että Monkin sävellyksiä tanssittiin ja viinakin näytti menneen päähän.
Numminen-Badding underground keikkojen lomassa sain yllättäen kutsun studioon aiheena ”Swingin kutsu”. Tästä alkuperäisestä levytyksestä ei ole kirjassa myöskään mainintaa, vaikka se nimenomaan sykki jazzin svengiä, koska mukana oli vahva jazzkomppi kitaroineen. Vastaavaa svengiä on vaikea saada aikaan pienillä kokoonpanoilla. Oli ilo soittaa tenorisooloja muutamilla LP:n raidoilla. (Salama kirkkaalta taivaalta, On aina liian vähän aikaa, Teetä kahdelle jne).
Aviadorin kustantaman Jazzin mening (islantia, jazzin merkitys) kirjan synnystä M.A. Numminen kertoi julkistamistilaisuudessa lyhyesti. Löydettyään arkistostaan ennen julkaisemattomia nuorena ottamiaan valokuvia amerikkalaisten huippumuusikoiden Suomen vierailuista ja mainitessaan niistä We Jazzin Matti Nivekselle, ehdotti tämä kuvakirjan julkaisemista. Mukaan päätettiin liittää paitsi konserttien kuvaukset myös kertomuksia Nummisen omalta uralta, niiltä osin kuin ne liittyivät jazziin. Kirja kannattaa hankkia. ”Vaikket ymmärtäisi mitään jazzista, voit kuitenkin katsella kuvia”, veisteli tekijä Kaisaniemessä. M.A. Nummisen kirja on tärkeä, sillä se kokoaa sen aikaiset Amerikan konsertit yksien kansien väliin. Oikeastaan jokainen uusi jazzkirja on tapaus, koska niitä julkaistaan harvoin. Mahtavat kiitokset lankeavat kustantaja Vesa Tompurille.
Teoksen kuvat mustista jenkkimuusikoista kirvoitti osaltaan omiakin muistojani, sillä 1960-luvulla asuessani New Yorkissa, vietin iltoja ja öitä jazzklubeissa. Minun oli helppo tavata näitä jazzin jättiläisiä, varsinkin kun kuljin Rytmin pressikortti taskussani. Muistan kuinka pieni poppoomme haukkoi henkeä, kun itse Ellington käveli vaatimattomasti hyväntekeväisyysjameihimme, soitti kappaleen ja käveli ulos, Coltranesta oli vaikea saada mitään irti, varsinkin kun hän harjoitteli takahuoneessa ja häipyi välittömästi keikan jälkeen, sen sijaan Elvin oli seurallinen, muttei muistanut koskaan nimeäni, joten hän kutsui minua Miss Finlandiaksi, Reggie Workmania tapaan nykyisinkin kaupungissa käydessäni, Cannonball ihaili minipituista Paulatytön kansallispukuani, joka olisi aiheuttanut Martoissa skandaalin, John Lewis oli sympaattinen, mutta sairaalloisen ujo, sain satikutia, kun istuin Coleman Hawkinsin haisevaan laiskanlinnaan ja toruja, koska järjestin ystävättäriäni pyörimään humaltuneina Vaakunan käytävillä Art Blakeyn Helsingin keikalla. (Vain Blakeyllä oli mukana oma kultansa.)
Vielä takaisin Kaisaniemeen. Nummisen mukana tilaisuudessa esiintyivät Jani Uhlenius p, Pedro Hietanen haitari ja Pekka Sarmanto b. Numminen itse vispilöi puhelinluettelon ohella myös Tompurin banjoa, joka sai käydä rummuista. Ensimmäisenä soitettiin Hevoset ja minä, seurasi Kotiharjun päällä ja kolmantena Singing in the Rain, joka oli saanut ironisen suomalaisen käännöksen Minä laulan vaikka sataa. Humppa Missä yösi vietikään sai uskaliaat tanssimaan. Ruotsiksi Numminen lauloi Pinocchio elokuvasta tutun When You Wish upon the Star ja Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä päättyi puolestaan saksalaisin sanoin. Kangastusta oli Pedro Hietasen sovitus, jossa hänkin pääsi laulamaan. Maailma se on kuin silkkiä vaan-kappaleen jälkeen päästettiin ilo irti Jeepers Creepersissä. Numminen ryhtyi lätkimään vispilöillä paitsi puhelinluetteloa myös soittokavereitaan. Yleisö riemuitsi ja vaati vielä pari ylimääräistä. Filosofi Wittgensteinin sanoihin sävelletty marssilaulu herätti hauskuuta, koska Pedro korvasi marssirummun kolauttamalla pianon kantta juuri oikeassa kohdassa.
Koska Jazzin meining käsittelee pääpiirteittäin 1960-lukua, sen ajan varsinaista bebop ja hard bop jazzia saapuivat tulkitsemaan maamme kansainvälistä huippua edustavat Mikko Innanen ja Seppo Kantonen. Eric Dolphyn sävellyksellä aloitettiin ja sitä seurasi Frank Fosterin Shiny Stockings, jossa Innasen muhkea baritoni pääsi oikeuksiinsa. Seuraavan biisin nimi katosi loppuillan hälinään, mutta kyseessä oli Coleman Hawkinsin sävellys1940-luvun puolesta välistä. Sitten soi Ellingtonin Warm Valley. Molemmat sävellykset edustivat hieman vanhempaa tarjontaa. Näiden kahden mestarin Mikko Innasen ja Seppo Kantosen setti päättyi Dolphyn kappaleeseen Miss Ann, jossa Arnold Schönbergin 12-säveljärjestelmä pääsi oikeuksiinsa. Tässä setissä virtaa piisasi!
Mutta virtaa piisaa Mauri Anterolla Nummisellakin. Uskomattomasti! Vaikka vuodet vierivät, vanha herra ei näytä väsyvän. Mistä hänen valtava energiansa ja luomistyönsä saa alkunsa? Ehkä siitä lapsenomaisesta uteliaisuudesta, ehtymättömästä kokeilunhalusta ja leikillisyydellä elämään suhtautumisesta, joka on hänelle ominaista. Ottakaamme opiksi!
