Jazzista voi nauttia myös päivällä. UMO:n ilmaiset lounaskonsertit ovat olleet tervetullut lisä jazztarjontaan yhtä hyvin kaupungilla liikkuvalle eläkeläiselle kuin opiskelijallekin. Tälläkin kertaa Savoy-teatteri osui kävelymatkan varrelle, sinne ei tarvinnut lähteä erikseen illalla parhaaseen TV-uutisten katseluaikaan.
Viime keväästä viisastuneena kysyin itseltäni ja myös vaimoltani, miksi pilata konserttielämys syömällä lounas? Vaimo halusi kuitenkin syödä, koska säästyi ruoanlaitolta. Onneksi ruokatarjoilu oli joko ennen tai jälkeen konsertin, ei sen aikana. New Yorkin klubeissa on tapana syödä musiikin aikana, jolloin tarjoilijoiden hyörinä ja astioiden kilinä voivat osua parhaan svengin kohdalle.
Edellisen kerran nimittäin talon ravintolassa tarjolla ollut lounas toi mieleen1950-luvulta peräisin oleva työmaaruokalaperinteen, joka elää yhä voimakkaana monissa ravintoloissa. Ei auta, vaikka ruokaa saa paljon seisovasta pöydästä. Määrä ei korvaa laatua eikä pelkkä suola muita mausteita. Pitkän toimistotyöntekijän urani aikana sain tarpeekseni mautonta mutta ylisuolaista mössöruokaa tarjoavista työmaakuppiloista. Entä, jos UMO ottaisi esimerkkiä ravintolan toimintaperiaatteesta ilmoittamalla, että konserttia pidennetään tunnilla, mutta samalla taiteellista laatua heikennetään poistamalla kaikki mausteet ?
Syksyn viimeisessä konsertissa (22.11.) teemana oli Duke Ellingtonin musiikki. UMO esitti sävellyksiä, jotka olivat syntyneet Shakespearen ja Tsaikovskin innoittamina. Kapellimestarina toimi Ville Vannemaa, jolle jälleen kerran kiitos selkokielisistä kuulutuksista. Toisena Villenä oli rumpali Ville Pynssi ja kolmantena basisti Ville Herrala.
Tapanani on ollut moittia konserttisalien akustiikkaa eikä Savoy ole poikkeus. Tällä kertaa Ellingtonin alkuperäistä soundia tavoiteltiin jättämällä pois puhallinsektioiden mikrofonit. Loistava ratkaisu! Kerrankin eturivin saksofonit kuuluivat selkeästi sekä yksin että erikseen. Äänen puhtaudesta ei jäänyt epäselvyyttä. Aiemmissa konserteissa havaitsemani huono soundi olikin peräisin vahvistinlaitteista, orkesteri ei ollut siihen syyllinen!
Ensimmäiseksi soitettiin Tsaikovskin Pähkinänsärkijät- baletin pohjalta syntynyt Such Sweet Thunder, josta koko albumi oli saanut nimensä. Tunnin konserttiin mahtuivat mm. The Telecasters, Dance of the Reedpipes, Madness of Great Ones, Sonnet for Caesar, Sonnet for Sister Kate ja monesta yhteydestä tutuksi tullut The Star-Crossed Lovers. Suurin osa oli hitaita balladinomaisia, bluesia kaukaa kierteleviä sävellyksiä. Näissä Seppo Kantonen onnistui loihtimaan tunnelmaa ellingtonmaisella otteella.
Vuosien varrella olemme käyneet usein New Yorkin matkojemme yhteydessä Duke Ellington Societyn kuukausikokouksissa. Näissä kokouksissa joku tutkija raportoi Ellingtonin musiikkiin kohdistuneista selvityksistään. Musikologien mielenkiinto on kohdistunut nimenomaan sävellyksiin, ei niinkään musiikin esittämiseen. Esitystilanteissa monien suite-tyyppisten sävellysten vastaanotto oli laimeaa jazzyleisön keskuudessa. Kerrotaan Paul Gonsalvesin 27 choruksen soolon pelastaneen konsertin Newportissa v. 1956 ja hän kuulemma pelasti myös Such Sweet Thunderin esityksen paria vuotta myöhemmin. Kaikki sävellajit läpi käyvä nopeatempoinen Circle of Fourths tarjosi UMO:lle vastaavan mahdollisuuden. Tosin Olli Ojajärvi joutui korvaamaan Paul Gonsalvesin.
Kokonaan toisenlainen oli aiempi lounaskonsertti, jossa esitettiin Gil Evansin ja Charlie Mingusin sävellyksiä. Kapellimestarina toimi tässäkin konsertissa Ville Vannemaa Jouni Järvelän sijaisena. Vannemaan välispeakit olivat esimerkillisiä, biisien nimestä sai selvää, solistit esiteltiin ja välillä löytyi tarinaa myös säveltäjien ja sävellysten taustoista.
Ensimmäiset neljä biisiä olivat Gil Evansin kynästä. Ne muistuttivat aiemmasta päätöksestäni jättää hänen musiikkiinsa väliin aina kun mahdollista. Alkuaan kiinnostuin jazzista sen peruselementtien ansiosta: blues ja svengi. Charlie Mingus piti molemmat mielessä, mutta Gil Evans ei ollut niistä kiinnostunut. Näiden kahden säveltäjän ero kävi erityisen hyvin ilmi tässä konsertissa, jossa svengi käynnistyi heti ensimmäisen Mingus-biisin alkaessa.
Onneksi jazzissa solistien esittämä tulkinta voi pelastaa huonompiakin sävellyksiä. Evansin Variation on the Misery muuttui täysin, kun Pepa Päivinen pääsi vauhtiin rotevalla baritonisoolollaan. Tämä kapellimestarin kertoman mukaan vain 3-sivuinen sävellys antoi tilaa solisteille, mutta seuraavan esitetty Waltz oli peräti 6-sivuinen. Tiukemmasta sovituksesta huolimatta solisteina kunnostautuivat Kasperi Sarikoski ja Seppo Kantonen, jonka tyylitaju ei petä koskaan. Sen välttämiseksi, ettei biisistä tulisi svengijuhlaa, Evans oli sovittanut loppuun rauhallisen lähes rubatossa soitetun pätkän, jossa kunnostautui alttohuilullaan Teemu Salminen.
Ville Vannemaa kertoi harvinaislaatuisesta Gil Evansin ja Miles Davisin ystävyydestä. Yhteistyön tuloksena syntyneeltä albumilta Miles Ahead soitettiin kappale My Ship. Tämän balladin solistina toimi hyvällä soundillaan briljeerannut altisti Mikko Mäkinen. Viimeisenä Evansin osuudessa kuultiin myös Evansin ja Davisin yhteistyönä syntynyt Eleven. Virikkeenä nimen keksimiseen ei kuitenkaan liene ollut USA:ssa 7 päivänä 11 tuntia avoinna oleva kahvioketju 7-eleven! Vannemaa kertoikin tämän atonaalisuutta ja freetä sisältäneen biisin nimen olevan peräisin tahtilajista. Solisteina olivat Kasperi Sarikoski, Tero Saarti, Seppo Kantonen ja Markus Ketola.
Mingus pääsi vauhtiin sävellyksellään Reincarnation of a Love Bird ja tässä koko orkesterin volyymi nousi huomattavasti Gil Evans-osuuteen verrattuna. Aloin jo hapuilla taskussani useimmiten olevia korvatulppia. Olli Ojajärven tenorisoolon alkaessa kuitenkin luovuin tulppien etsimisestä, hänen soolonsa kannattaa aina kuunnella. Kaikki nyanssit eivät välity muusikon korvatulpillakaan, vaikka ne eroavat edukseen apteekin tulpista.
Kapellimestari kertoi Minguksen ihailleen Duke Ellingtonia ja siksi hän (siis Mingus) sävelsi biisin nimeltä Duke Ellington’s Sound of Love. Tässä hidastempoisessa kappaleessa tenorisolistina oli Teemu Salminen.
Viimeisenä soitettiin Boogie Stop Shuffle, joka tuli minulle tutuksi opiskeluaikana toimineen Nalle Puh Big Bändin ohjelmistosta. Itsekin tätä biisiä soittaneena rohkenen arvostella tempovalintaa. Syynä voi olla konserttiajan loppuminen, mutta taiteellisen kokonaisvaikutelman kannalta maltillisempi meno olisi ollut paikallaan. Liian nopeasta temposta huolimatta solistit Mikko Pettinen ja Ville Vannemaa selvisivät osuudestaan kunnialla, Pettinen pääsi jopa esittelemään loistavaa teknistä osaamistaan trumpetistina. Mingusmaisen bassointron soitti hienosti Ville Herrala.
