Vuosaaren Villa Lill Kallvikiin kokoontui kuluvan loppukesän viimeisen sunnuntai-iltapäivän jazzhetkeen jälleen joukko, joita paikalle oli houkutellut musiikin pienimuotoisuus. Matti Tegelman, Annimaria Rinne ja Petri Krzywacki olivat koonneet ohjelmiston teemalla Take Love Easy. Näkökulmia rakkauteen amerikkalaisissa jazzstandardeissa Ella Fitzgeraldin ja Joe Passin innoittamina.
Jazzhetkien ovimikkona on toiminut viereisessä taiteilijatalossa asuva Mikko Mäkinen, joka kahdessa aikaisemmassa konsertissa oli koonnut bändin. Tällä kertaa hän vieraili parin kooruksen ja muutamien hyvin valittujen taustaluritusten ajan vain konsertin viimeisessä I would do anything for you sopraanofonilla. Kysyessäni jatkosta Mikko vastasi.. – Katsotaan nyt, olisihan ihan kiva tehdä jatkossa vaikka pieni festivaali ja ainakin joulujazzit järjestetään.
Rupattelu Mikon kanssa kääntyi ennen keikkaa Pentti Lasasen 80-vuotiskonserttiin ja Pentin monipuolisuuteen muusikkona. – Oletko kuunnellut youtubesta Pentin versiota Kun syksy saapuu Helsinkiin. Aivan uskomattoman hienoa laulua.
Valto Laitisen “Kun Syksy Saapuu Helsinkiin” on yksi tunnetuimmista ja myös parhaimmista Helsinki-aiheisista iskelmistä. Vuonna 1970 lauloi Pentti Lasanen, George de Godzinskyn johtaman Radion Viihdeorkesterin säestämänä sen Yleisradion kantanauhalle. – Siis kukin laulaa äänellään ja laulaminen paljastaa ihmisestä ehkä eniten (kirj. huom.)
Konsertin teemana siis oli Ella ja Joe, alansa todelliset virtuoosit. Ellan tilalla esiintyi Annimaria Rinne ja Passin Joena Petri Krzywacki. Jos he olisivat soittaneet keikan kaksistaan, olisi lopputulos tällä keikalla ollut toisella tavalla hieno. Nyt kyseessä oli Matin märkä päiväuni. – Kun aikoinaan kuuntelin duon levytyksiä, kuvittelin miltä tuntuisi soittaa bassolla tuon tähtiparin kanssa.
Basistin rooli oli konsertin sovituksissa suuri. Sovitukset toivat hyvin esiin Matin taidot kontrabassonsoiton osaajana. Paljon jousella soitettuja melodioita ja sooloja. Bebopia strokalla, Donna Lee (tutut Indianan soinnut), My man ja I wan´t a little girl. Hienoja glissandoja ja puhtaita ääniä. Erilaista, omintakeista ja hienoa basismia. Ja lisäksi vahva blues laulettuna Gee baby, ain´t i good to you.
Pete on aina Pete. Loistava kitaristi, tekninen ja mielikuvitusrikas. Ammattimies joka osaa kaikki Frank Sinatran laulamat standardit ulkoa. Jään odottamaan sitä konserttia, jossa Pete soittaa ensin puoli tuntia sooloa ja sitten toisen yhdessä Annimarian kanssa. Lisäksi Petri vielä lauloi soolonumerona hienosti Blame it on my mouth. Muutamissa numeroissa laulutrio lauloi kertsin yhdessä ja se kuulosti hyvältä.
Ylimääräisenä kuultu Jag vet en deilig rosa on ruotsalainen kansanlaulu Monica Zetterlundin ohjelmistosta. Tulkinta oli hieno, koska nuotteja ei löytynyt. Varmasti olisi ollut hyvä myös nuottien kanssa, mutta nyt se oli enemmin jazzia. Ja Annimarian laulun soundi sopi siihen todella hyvin.
Kysyin Annimarialta keikan jälkeen. – Voiko nainen laulaa kuin Chet Baker. Ja hän vastasi. – Mielenkiintoinen ajatus.
Oliko keikan sointimaailma etukäteen mietitty, vai johtuiko se pienen tilan akustiikasta. Annimarian laulu oli herkkää ja sensitiivistä. Lähes kuiskausta korvaan. Näinkin voi lähestyä stankkuja. Ei tullut ensimmäiseksi Ella mieleen, pikemminkin Chet. Parasta rakkaustarinan tulkintaa voi kuunnella Chet Bakerin vokaalilevyiltä. Mieleen tulikin, että josko Pete ja Annimaria kaivaisivat esille Bakerin parhaat rakkauslaulut ja lähestyisivät yleisöä siltä suunnalta.
Jos näin tekevät olen paikalla.
Konsertti Villa Lill Kallvikissa, Vuosaaressa, Helsingissä, sunnuntaina 25.9.2016 klo 15.00
Annimaria Rinne voc, Petri Krzywacki g, Matti Tegelman b
Ohjelmisto: Don´t be that way, Take love easy, What is thing called love, Donna Lee, Blame it on my mouth, Liza, Love for sale, My man, Gee baby, ain´t i good to you, Why don´t you do right, I want a little girl, I would do anything for you, Jag vet en deilig rosa
