Kerta kaikkiaan hieno konsertti, josta poistuin itkua pidellen. Eihän miehen kuulu itkeä. Minulle vain alkoi jollakin kummallisella tavalla omaan elämänkaareeni peilaten syntyä vaikutelma erään aikakauden päättymisestä.
Vuoden 1960 tammikuussa osuin Turun VPK:n talon tansseihin. Astuessani sisään ala-aulaan kuului yläkerrasta ehkä hieman vaimentuneena mutta kirkkaana ja kaikuisana Ronnie Kranck’in yhtyeen Moonlight Serenade. Siitä hetkestä alkaen olin myyty.
Ne pojat osasivat saada sekstetistä aidon kuuloisen Miller-soundin. Se oli Pentti Lasasen myöhemmin- kin käyttämää sovitustyyliä, jossa monta saksofonia korvataan haitarilla. Sen jälkeen olin korvat tötteröllä kuulemassa aina, kun nämä soittivat Tirilän lavalla tai Hyrylän Letkulla tai missä milloinkin. Rakkain levyni oli Kranck’in sekstetin ”Big Band Miniatures”.
Ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Pentti Lasaseen oli vuoden 1963 keväällä Lappeenrannan Bigbandin konsertissa Urheilutalolla, jossa Pentti oli omine sovituksineen vierailevana kapellimestarina ja minä pasuunapultissa. Paikka oli sama, jota nyt kutsutaan Kehruuhuoneeksi.
Konsertin harjoitusten yhteydessä Pentti piti meille soittajille jonkinlaista oppituntia Työväentalon musiikkisalissa. ”Ei riitä, vaikka olisi lahjakas. Pitää myös tehdä työtä.” Hän puhui myös kurkunpään asennon vaikutuksesta fonistien äänenmuodostukseen. Siitä en silloin ymmärtänyt mitään. (Nyt ymmärrän.) Mutta sitten minulle tarjoutui tilaisuus kysellä bigbandille sovittamisesta. Olin kai jo itse kokeillut.
Pentin oppituntiin ei paljon aikaa liiennyt, mutta voi ehkä sanoa, että ne opit olivat ratkaisevia siinä mielessä, että koulutuksestani huolimatta minusta ei tullut taloustirehtööriä, vaan pikemminkin sovittaja, säveltäjä ja big band entusiasti. Tulihan noita sovituksia, sävellyksiäkin sittemmin tehtyä bigbandille eräitä kymmeniä, muista soittokunnista puhumatta.
Vuosituhannen vaihteen tienoilla olin jonkin aikaa Tuusulanjärvi Big Bandin kapellimestari. Sain järjestetyksi Pentti Lasasen pitämään soittajille kurssia, erikseen saksofonisteille ja torvisektioille ja sitten vielä yhteissoittoa. Siellä viimeistään tuli selkeät opit bigbandsoiton fraseerauksesta.
Satunnaisia kohtaamisia oli sen jälkeenkin. Mutta nyt istun samassa paikassa, jossa tutustuin Pentti Lasaseen 54 vuotta sitten, kuulemassa jopa samoja sovituksiakin. Sama gestuuri, sama fraseeraus, tuttuja jo vuosikymmenten takaa. Tuttu huumorinhöysteinen puhetapa. Paljon on aika muuttanutkin, mutta kun foniin on tartuttu, eivät sormet vapise. Tutusti pullottavat posket puhaltavat sitä taivaallista soundia, jonka vain armoitetut osaavat.
Johannes Salomaan hienolla tyylillään johtama Lappeenranta Big Band suoriutui osuudestaan kelpo lailla, samoin laulusolisti Minna Lasanen. Pentti oli kuitenkin se, joka karismallaan hallitsi atmosfääriä. Ehkä parasta antia alkupuolella olivat hitaahkot alttosoolot Etkö uskalla mua rakastaa ja Misty.
Lopussa kuultiin Artie Shaw’n tunnetuksi tekemä Begin the beguine, jossa klarinetti soi hienosti erityisesti matalassa rekisterissä, mutta myös lopun glissandoissa huippukorkeaan päätössäveleen. Alun perin marssiksi kirjoitetun High Societyn jazz-versiossa klarinetti soittaa piccololle kirjoitetun koristeellisen obligato-osuuden huippunopeassa tempossa. Sieltä pesi kakistelematta.
Tässä vaiheessa aloin miettiä, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Nagon synttärikonsertti Malmitalossa oli niitä viimeisiä oman sukupolveni juttuja. Tuoreeet kokemukseni bigbändeistä ovat olleet sellaisia, että se bileejytä, jota ne vetävät, ei ole enää minua varten. Aika on ajanut ohi.
En minä soittamista lopeta. Ja toivon Pentti Lasasen soiton jatkuvan aina vaan yhtä vireänä. Mutta siihen en jaksa uskoa, että tätä tunnelatausta voisi enää tässä elämässä toistaa, saati ylittää. Voin sanoa, että Pentti Lasanen tietämättään vaikutti merkittävällä tavalla minun elämääni, mutta saattaa olla että Kehruuhuoneelta alkanut ympyrä bigbandmusiikin parissa sulkeutui osaltani samassa paikassa.
Ylimääräisenä Pentti esitti laulamalla Paul Ankan sanoittaman My Way. Sinänsä ehkä jopa hieman banaaliksi kulunut kappale oli kuitenkin se, joka laukaisi kyyneleet silmiin. Jokainen meistä on valinnut tiensä ja tulee aika tarkastella, mitä sen varrelle on jäänyt.
Teksti: Niilo “Nikke” Isomäki
