Olo Kapsäkin jazzillan jälkeen on kuin Monty Pythonin “Elämän tarkoitus” –elokuvan ylensyöjällä, Herra Creosotella – mutta huomattavasti positiivisemmassa mielessä. Ruumis on ravittu täyteläisellä kymmenen genren jazzillallisella ja ruoansulatus on jo hyvässä vauhdissa. Ämpäriä ei tällä kertaa tarvita.
Perjantai-illan tarjonta oli osa Emma Salokosken vakituista klubia, jossa vierailevina artisteina kuultiin nyt kitaristi Jarmo Saarta sekä rumpali Olavi Louhivuorta. Konsertin toisella puoliskolla trioon liittyi myös soundpainting-taiteilija Sonja Korkman ja Emma Salokoski Voices –kuoron laulajattaret.
Esitys käynnistyi tyylipuhtaalla soitannalla, jossa Saaren pehmeät kitaranäppäilyt kohtasivat Salokosken vienon folk-äänen. Louhivuori pysyi tässä vaiheessa vielä kiltisti taka-alalla. Trio antoi hellän käsittelyn kahdelle Pekka Strengin kappaleelle sekä ruotsalaiselle kansanlaululle Vi sålde våra hemman.
Hiljalleen muusikot alkoivat viedä esitystä uusiin sfääreihin, jolloin erityisesti Saaren ja Louhivuoren persoonalliset soundit pääsivät paremmin esille. Yleisö sai kokea nopeatempoista karnevaalitunnelmaa, vuoden luontokuva –hetkiä sekä voimakkaita post-rock –tuulahduksia. Näistä jälkimmäisiin olisi tosin kaivattu vielä ripaus lisää dramatiikkaa.
Väliajan jälkeen Salokoski pääsi esittelemään laululahjansa lisäksi myös pedagogisia taitojaan. Artistin itsensä johtama kuoro lähti a cappella –matkalle, jossa käytiin sekä eteläisellä- että pohjoisella pallonpuoliskolla. Sitten soundpainting-taiteilija Korkman hyppäsi kuoron eteen ja alkoi kapellimestarin elkein loihtimaan siitä erikoisia vokaaliakrobaattisia näytöksiä. Silti varsinainen kliimaksi oli vielä tuleman.
Todellinen huippuhetki syntyi kun Saari ja Louhivuori palasivat lavalle. Kaksikon johdattamana monipäiseksi kasvanut yhtye maalasi avantgardistisen ambient-kuvaelman täynnä yllätyksiä. Äänimaailma toi vahvasti mieleen Sergio Leonen spagettiwesterneistä tunnetun elokuvasäveltäjä Ennio Morriconen 60- ja 70-lukujen tuotokset. Vihlovia soundeja ja jatkuvaa, piinaavaa jännitettä. Juuri tällaisessa elokuvamusiikillisessa ilmaisussa Louhivuori ja Saari ovat parhaimmillaan.
Lopussa esiintyjät laittoivat vielä täyden höyryn päälle, jolloin lava muuttui riehakkaaksi mustan rytmimusiikin taistelutantereeksi. Kuorosta löytyi alkukantaista voimaa ja vilpitöntä laulamisen riemua.
Emma Salokosken klubi-ilta tarjosi maistuvan, useiden genrejen inspiroiman jazzmenun, jossa jälkiruokaan oli kiinnitetty erityistä huomiota. Kaikkiruokainen söi ähkyyn asti nirsojen nauttiessa pikkupurtavaa.