“Maanalainen” toiminta jatkui Validi -klubilla sunnuntaina 15.5. kansainvälisissä merkeissä kolmen esityksen voimin. Viikontakaista konserttia vaivasi yleisökato, mutta nyt paikalle oli tullut runsaasti väkeä, mikä osoitti sen, että erikoisempi musiikkikattaus kiinnostaa ja sillä on oma kuulijakuntansa. Illan ulkomaiset vieraat tulivat USA:sta, Brittein Saarilta ja Tanskasta.
Kaksikko Alan Wilkinson ja Janne Tuomi vieraili lähes kolme vuotta sitten Porin taidemuseossa ja sen session tuloksena julkaistiin vuonna 2014 albumi Validi Sekmentti At Pori Art Museum. Nyt duo oli toisella Suomen minikiertueella saapunut Turun ja Vaasan kautta Poriin avaamaan ilmeikkään monitahoisen improvisoidun musiikin saloja paikalle tulleelle yleisölle.
– Tämä on nyt kolmas keikka meidän toisella Suomen ”rundilla”. Soitamme Alanin kanssa vapaata kerrontaa omasta elämästä seuraavat noin kolme varttia, sanoi Janne avauksessaan, johon Alan totesi ”Whatever he says, I agree”.
Maalaustaide jäi taka-alalle, kun itäisestä Lontoosta kotoisin oleva Alan Wilkinson palasi Manchesterin ja Leedsin kautta takaisin Lontooseen. Hänestä tuli saksofonin moniottelija, joka on viihtynyt kokeilevan freejazzin parissa jo vuosikymmeniä. Hän kuuluu selkeästi improvisoinnin parhaimpaan kastiin mm. Evan Parkerin ja Peter Brötzmannin rinnalla.
Yli kolmellakymmenellä levyllä soittanut sekä kolme omaa soololevyä julkaissut Janne Tuomi puolestaan tunnetaan monista eri yhtyeistä ja projekteista jazzista klassiseen. Nykyään hän työskentelee Tampereen musiikkiakatemiassa lyömäsoitinopettajana.
Sunnuntain sessiossa Alanin puhalluksessa oli ”albertaylermaista” herkullista rehevyyttä ja raakuutta. Omaa vahvaa persoonallista ilmaisuaan hän tehosti hauskasti vielä erikoisilla huudoilla ja kurkkuäänillä. Alan aloitti tällä kertaa bassoklarinetilla rehevän monipuolisesti ja vaihtoi eläimellisen raadollisten kurkkuääntelyiden ja röyhtäyksien jälkeen alttosaksofoniin. Lyhyet nykivät kirkaisut, parkaisut ja röyhistelyt loivat monitahoisen äänivibraation, joihin Janne vastasi taputellen kahvallisilla ”hiekkakoreilla” rumpujen kalvoja. Alanin lyhyiden tykitysryntäilyjen jälkeen Janne vaihtoi keppeihin ja siitä alkoi hyökkäävä temmellys.
Heikkopäisiä saattoi alkaa hirvittää, kun meno äityi räjähtäväksi ryystöksi, olo oli välillä kuin olisi keskellä Delhin sekaista katuvilinää, missä autojen sekamelskassa lehmät kävelevät keskellä katua ja pillit soivat kaiken kaaoksen keskellä. Välillä vähän hidasteltiin ja Jannen kilistellessä pieniä tiukuja Alan ”kiukutteli” vastaan kimakoilla lyhyillä tööttäyksillä.
Soitto oli omalla tavallaan vaihtelevaa elämysmatkailua, missä kontrabasson jousikin joutui koville Jannen haratessa sillä raastavasti symbaaleiden reunoja. Tähän Alan vastasi hiljentämällä alttoaan pitkään juoksutukseen ja parkaisi sen jälkeen räävittömän kauhua enteilevän huutonsa. Siitä alkoi rankka revittely ja kohta kirmaistiin villiin vauhtiin kuin nuori varsa laitumella, aggressiivisesti, kiihkeästi.
Mutta ei tässä vielä kaikki herkut. Vielä löytyi uusia kuvioita. Jannen hakatessa symbaaleita Alan alkoi uudestaan kurittoman ääntelyn ja huomasi, että voisihan tuota alttoa puhallella kellopäästäkin. Ontto kumahteleva hörinä muuttui ilman pihinään venttiilien avausten kautta. Alttosaksofonin tuhina ja viiltävän vingahtelevat nirhaisut bassorummun kalvolta tarttuivat yhtenäiseksi äänien kirjoksi.
Kaksikon täysin akustinen esitys oli rohkean omavaltaista, kekseliästä ja paikoin herkeämättömän brutaalia rymistelyä unohtamatta kuitenkaan minimalistista äänentoistoa omilla erikoiskikoilla ja -koukeroilla. Esityksen upea karkeus ja miehekäs ryntäävän raastava rääkkäys veti kuulijan ahnaasti puoleensa. Yksinkertaisesti esitys oli improvisoinnin juhlahetki.
Erikoista psykedeelistä happomusiikkia
Tara Burke, nainen Pennsylvaniasta, tunnetaan nimellä Fursaxa, mikä on hänen sooloprojektinsa. Hän on kiertänyt esiintymässä laajalti USA:ssa ja Euroopassa eri festivaaleilla aivan omalaatuisella omalla musiikillaan vuodesta 1999 lähtien. Tänä aikana Fursaxa on julkaissut kuusi albumia. Vuoden 2008 kesällä äänitetty seitsemäs levy oli hänen ensimmäinen studiossa tehty, sillä kaikki aikaisemmat äänitteet olivat kotikutoisia. Fursaxa on esiintynyt myös triona, harpistin ja sellistin kanssa, mutta Suomen vierailullaan hän esiintyi yksin.
Fursaxan musiikkia kutsutaan acid folkiksi tai psykedeeliseksi indie-musiikiksi. Näihin aineksiin mystisiä keskiaikaisia ääniä yhdistämällä kehittyi minimalistista drone -musiikkia. Mitä ihmettä se sitten käytännössä on, sitä on vaikea selittää, se pitää vain kokea ja kuulla. Musiikkikokonaisuus syntyi aika yksinkertaisten sähköisten laitteiden avulla ääniä sekoitellen.
Fursaxan musiikissa oli oleellista oman äänen ja laulun sisään syöttö ja taltioiminen, sen kierrättäminen, uuden aineksen päälle ajo. Taralla ei ollut esityksessään muita varsinaisia soittimia kuin päästä puhallettava ruokoputkesta rakennettu huilu, jonka ääntä hän myös kierrätti ja saikin orkestraalisen äänimaailman syntymään ympärille. Tuntui siltä kuin taustalla olisi iso kuoro vastaamassa hänen lauluunsa.
Esityksestä mieleenpainuvaa oli jonkin asteinen hengellinen pyhyys, rituaalisuus ja kiireetön eteneminen. Tunnelma oli kuin valeltaisi yöllä pimeässä metsässä täydenkuun valaistessa salaperäisen kelmeästi ympäristöä ja epämääräisten hahmojen tirkistellessä puiden katveesta.
Osoitteesta https://soundcloud.com/sloowtapes/fursaxa voi jokainen käydä kuuntelemassa pienen näytteen aivan uudelta tänä vuonna ilmestyneeltä Immured -levyltä. Uudella levyllä on käytetty urku- ja syntetisaattorin äänivariaatioita, erilaisia perkussioita, haitaria, dulcimeria ja muita kielisoittimia, joten siitä kuuluu laajempi äänien väritys kuin mitä koimme live-tilanteessa.
Illan päätteeksi drone-rockia
Viimeisenä esiintyjänä kuulimme tanskalaisen Family Underground -duon vahvasti sähköistettyä äänispektriä. Elektronisten laitteiden viidakossa pyörinyt duo synnytti massamaisen värinän, mikä leijaili aaltomaisin liikkein kitaran ja syntetisaattorivirityksien tuottamassa vapaan improvisaation koukeroissa.
Kööpenhaminassa vuonna 2000 alkunsa saaneen projektin tekijät ovat syntetisaattoreiden avulla basso ja rumpuefektit ja muut lisä-äänet luonut Sara Czerny ja sähkökitaraa soittanut Nicolas Kauffmann. Yhtye on saanut melkoisesti näkyvyyttä maailmalla ja heidän musiikkia voidaan kuulla tälläkin hetkellä mm. New Yorkin modernin taiteen museossa MoMAssa osana Architecture of an Atom -teosta.
Duo seikkaili vapaasti kokeilevan musiikin vyöhykkeellä, missä oli aineksia hälyisestä rockista kuin myös kauniisti soivasta sähköisestä kitarasoundista. Duon kerronnallisuus koostui laajojen ja pitkitettyjen sävelkuvioiden käytöstä, mikä toi lisäpotkua voimallisen dynaamiselle kitarasoundille. Yhtye soitti kaksi kappaletta ja erityisesti ensimmäisessä kappaleessa vibrakammen käyttö oli isossa roolissa tuoden mukaan lisävärinää kokonaistuottoon.
Toisessa kappaleessa Nicolas Kauffmann soitti kitaraa sylissään istuallaan ja viritti elektronisesti kielien päälle asennetuilla sähköisillä laitteilla ja käytti putkea äänen värinän muutoksissa.
Pääkirjaston kokoustila, Pori, sunnuntai 15.5.2016
Validi -klubi
17.00 Alan Wilkinson (UK) / Janne Tuomi (FIN), Fursaxa (USA), Family Underground (DK)