Ennakkoon hieman yllättävältä tuntunut konsepti oli väkevä ja omailmeinen – periaatteessa anniltaan varsin koruton, mutta äärimmäisen pureva. Kauko itse oli ensiluokkaisessa vedossa ja artistin oma, mittava hittikavalkadi avautui akustisina sooloversioina aivan uudella tavalla.
Röyhkä (Jukka-Pekka Välimaa, 52) on suomalainen pitkän linjan rockmuusikko, itseoppinut lauluntekijä ja kirjailija. Pitkään jatkunut ura levyttävänä muusikkona, estradiartistina ja romaanikirjailijana alkoi jo 1980, ja pitkä levytysluettelo on vaikuttava sisältäen useita Suomi-rockin helmiä.
“Legendaksi” Kaukoa ei ehkä oikein voisi kutsua, koska sana tarkoittaa “pyhimystarua”, ja totta puhuen Kaukon särmikkäät tarinat sisältävät aika paljon päinvastaisia kuvauksia ja syväluotauksia ihmisluonnon pimeälle puolelle. Toisaalta Kauko on tässä taidossa lyömätön virtuoosi; kauneus ja kauheus, korusanaisuus ja kauhu, liikuttava ja röyhkeä sekä muut vastaelementit kietoutuvat hänen teksteissään toisiinsa – kuten ne tekevät elämässä yleensäkin.
“Maa on voimaa”, kuten yksi hänen albumeistaan julistaa – kyllä, mutta se maa on pahuutta tulvillaan. Tuon sulle Alfredo Garcian pään -lauluun Kauko kertoi saaneensa innoitteen Sam Peckinpahin väkivallan estetiikkaa ihannoivasta kulttielokuvasta. Paha maa, Helvetti ja muut hittilaulut lähestyivät tematiikkaa toisesta kulmasta.
Kauko esitti akustisina versioina, säestäen itseään kitaralla, tunnetuimpia kappaleitaan kuten Talo meren rannalla, Peke ja Huippumies. Ja tietysti Lauralle, jota ilman ei voi elää. Jo pelkkä ajatuskin Kaukon konsertista ilman Lauraa kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Vanhat bändisävelmät soivat oivallisesti akustisina, minimalistisina sovitelmina. Studiossa Kaukon musiikki on haasteellista äänitettävää ja miksattavaa, mutta hän on saanut siihen osaavia ammattilaisia (Gabi Hakanen, Mats Hulden jne.). Miksaus antoi Doo-Bopin matalassa klubitilassa nytkin musisoinnille merkittävän tuen.
Muut artistit ja bändit soittavat Kauko Röyhkää varsin harvoin. Syy lienee, että verbaalisesta nerokkuudestaan huolimatta ne ovat vaikeita esittää uskottavasti. Musiikilliset rakenteet eivät useimmiten ole niinkään komplisoituja, mutta Kaukon hiomatonta soundia ja rosoista tunnelmaa on muiden lähes mahdoton toistaa. Yhteistyö Riku Mattilan kanssa käänsi tendenssin voitolliseksi levytyksissä ja toi myös kaupallista menestystä.
Omaleimaista kitarointia
Kaukon kitarassa oli rouhea soundi ja hän käytti paljon dissonoivia sointuja ja skaalojen ulkopuolisia nuotteja. Suuri osa Kaukon soinnuista ja yleensä vasemman käden otteista on hänen omiaan – levytysversiot ovat huomattavasti sointuisampia ja harmonisempia, vaikkei niitäkään voi sliipatuiksi sanoa.
Oma säestys soittimen matalilla kielillä oli hieman toistonomaista, mutta tenhoavaa luoden hyvin suggestiivisen tunnelman. Puolen sävelaskeleen sointuprogressiot ovat rockissa edelleen harvinaisia, mutta Kauko viljelee niitä suvereenisti.
Erikoista, miten tiiviin driven sitä pystyykin rakentamaan pelkän kitaran varassa; miksauspöytä toimi tässä korvaamattomana apuna. Varsinkin kaikuefektin käyttö oli mestarillista. Artisti ehkä hyötyisi riffikaapparin käytöstä, jolloin hän voisi nauhoittaa setin aikana itselleen taustaksi riffejä ja soittaa sitten niiden päälle vapaasti omia ideoitaan ekstemporoiden.
Kaukon omat soinnut ja vasemman käden otteet ovatkin luku sinänsä. “Näin on käynyt monta kertaa”, kuten yksi hänen lauluistaan lausuu – vaikea selittää, mahdoton jäljitellä. Uuden aallon kitaristit nostivat fokukseen uudenlaisen tavan soittaa kitaraa; lyhyitä ja ytimekkäitä sooloja, rosoisia soundivalikoimia ja ennen muuta irtautuminen bluesskaaloista. Kaukon kitarasooloissakin oli havaittavissa mieluummin rokkaavia jazzintervalleja kuin bluesteemoja.
Konsepti osoittautui rohkaisevaksi kuuntelukokemukseksi ja skulasi kertakaikkisen mainiosti. Lauluihin tuli tämän lähestymistavan kautta uudenlaista ulottuvuutta ja merkitystä. Sävelkulkuja oli karsittu ja typistetty ja laulutulkinnassa oli myös jazzillisesti kiinnostavia tekniikoita (puolipuhe, hyräily, oktaavihyppäykset jne.). Lattarimausteiden myötä Kaukon biiseissä on aina ollut jazzryytejä, jotka Severi Pyysalon Trio sai hehkumaan viimevuotisella kiertueella.
Kaukon näkemys maailmasta on monesti ivallinen ja poliittisesti epäkorrekti – eli juuri sitä, mitä tarvitaan. Toisaalta hänellä on herkkä puolensa ja myös armoitettu kyky havaita elämäntilanteiden parantumaton hullunkurisuus. Paska kaupunki on ironinen muistutus yksilön voimattomuudesta keskinkertaisuuden latistuksen edessä, ja Hammerfest pistää alta lipan keskiluokkaista sovinnaisuutta. Encorena kuultiin vielä sarkastinen Miss Suomi-farkku.
Kauko viihtyy lavalla ja osaa ottaa yleisönsä, jutellen baarijakkaralta leppoisasti ja hyväntuulisesti. Muutahan ei tarvitakaan. Kauko eläytyi vahvasti biisien fiiliksiin ja musisointiin – tämä ei ollut vanhojen hittien rutiinikavalkadi.
Rutiinikäytäntöä ja flegmaattista hiteillä ratsastusta valitettavasti huomaa veteraanirokkaajilta paljon, ja usein tämän kuvan antamista yleisölle ei edes yritetä peitellä. Rolling Stonesien sotahuuto “we’re in it only for the money” sopii useille bändeille ja artisteille tänäänkin, mutta Kauko on eri maata.
Halloween Blues on tarjonnut jo nyt paljon mielenkiintoisia tapahtumia. mm. Will Vinson Quartetin (USA) keikan torstaina, jami-tapahtumia sekä Kuula-opiston ja Rokkikoulun oppilaille suunnatun kitaraworkshopin perjantaina, vetäjänä Ville “Lefty” Leppänen. Lauantaisen pääkonsertin kovia nimiä ovat mm. James Harman (USA) & Tomi Leino Trio sekä ruotsalainen bluesjätti Sven Zetterberg.
Halloween Blues Vaasassa
Perjantaina 4.11.2011 Doo-Pob Club
Kauko Röyhkä Solo, kitara, laulu ja spiikkaukset
Ohjelmassa Kauko Röyhkän sovituksia mm. Paha maa, Paska kaupunki, Peke, Talo meren rannalla, Huippumies, Disko-Datsun, Hammerfest, Helvetti, Lauralle, Tuon sulle Alfredo Garcian pään
Encore: Miss Suomi-farkku