UMO Helsinki Jazz Orchestran puhaltajat olivat saaneet mieluisan tehtävän: soittaa Savoyn lounaskonsertissa juuri heidän omille vahvuuksilleen rakennettuja kappaleita. Sävellysten isä oli orkesterin monivuotinen pianisti ja ilmiömäinen instrumenttinsa hallitsija Seppo Kantonen. Kapellimestarina toimi Mikko Hassinen, joka oli myös tehnyt sovitukset tähän 13 sävellyksen sarjaan. Varsin mielenkiintoisen kokeilun maksajaksi oli saatu UMO:n lisäksi myös Oulu All Star Big Band.
Aluksi Kantonen pääsi punaisessa takissaan ja kengissään mikrofonin eteen tervehtimään yleisöä. Me saimme samalla tilaisuuden silmäillä UMO:n rivejä. Katseemme kohdistui pariin nuorukaiseen, toinen basson kaulassa, toinen rumpusetin takana. Nimet eivät tulleet mieleen, joten olimme tyytyväisiä, kun basistia ei tunnistanut kapellimestarikaan. Hän käväisi kysymässä, kuka tämä on. Oskari Siirtola oli vastaus. Rumpalikin selvisi Anssi Tirkkoseksi, nuoria Sibisläisiä kumpikin, ehkä tulevia umolaisia. Toki Tirkkosen nimi oli tuttu, olimmehan seuranneet hänen työskentelyään aikaisemmin monissa pienissä kokoonpanoissa.
Ja sitten itse musiikkiin. Konsertti alkoi triokokoonpanona 4/4 tempoisella biisillä All of All, jossa säveltäjä sai näyttää soolotaitojaan. Seuraan liittyi pian Ville Vannemaa alttoineen. Meno olikin sitten oikein mukiinmenevää. Emme saaneet kuitenkaan mitään villiä jazznostatusta, sen sijaan hieman viileää pidättyväisyyttä oli ilmassa.
Kakkosena lähti käyntiin rauhallinen A Night at Ahmad, ensin intro bassolla ja sitten rumpali pääsi läpsyttelemään rumpujaan käsin, salaperäinen itämainen tunnelma hivuttautui korviin, joka vaihtui vispiläsvengiin leikittelevien torvien hiljaisen soiton kantautuessa jostain kaukaa. Mikko Mäkinen taituroi bassoklarinetillaan, Mikko Pettinen trumpetillaan ja kolmas Mikko, kapellimestari, johti lavalla. (Tuntuu kuin olisi ollut mikkojen päivä, sillä neljäs Mikko Mustonen oli myös pian saava soolon.) Ennen kappaleen loppua kuulimme voimakkaita volyymivaihteluita, jotka olisivat herättäneet viimeisenkin torkahtajan, jos sellainen olisi salista löytynyt. Joskus harmittaa, kun musiikki on samaa tasapaksua puuroa. Sellaisesta ei nyt ollut kyse.
Hidas bossanova Ella’s Tea Time soi seuraavana. Soolot Pettisellä (flg) ja säveltäjällä. Tässä tunnelma oli pikemminkin verkkainen ja klassisen hienostunut kuin bluesinen jazz. Loppui hiljaisiin torviin. Neljäs kappale oli mediumtempoinen Noah’s Dilemma, jazzahtava mutta päällimmäiseksi pyrki jälleen hieman pidättynyt ote. Kantosen soittaman melodian jälkeen pääsi edellä jo mainittu neljäs Mikko pasuunoineen sooloilemaan pianistin ottaessa haltuunsa seuraavan choruksen. Aksentteja siellä täällä. Tuntui hieman hajanaiselta meiningiltä.
All Those Things oli tempoltaan medium (vispilä 4/4). Balanssi oli hyvä, jopa erittäin hiljaisessa big band osuudessa. Samalla kun rytmi muuttui kapulakompiksi, sooloili Kantonen basson ja rumpujen kanssa. Loppusoolon puhalsi New Yorkin Juilliardista hiljattain palannut Kasperi Sarikoski pasuunallaan. Tämä nimenomaan jazzillinen biisi päättyi tiukkoihin aksentteihin. Aplodeista päätellen tämä oli yleisön suosikki.
Flower Flow oli erittäin hidas kappale. Hassinen käytti etukäteen puheenvuoron, jossa kiitteli Ellington-vaikutteista sävellystä, jota oli hänen mielestään myös kiva sovittaa. Ehkä siinä oli jotain samaa kuin Ellingtonin levyttämässä Billy Strayhornin kappaleessa Chelsea Bridge, ainakin tunnelma. Kaunis melodia, pitkiä linjoja. Runsaspolviseen alttosooloon pureutui Max Zenger, joka selvisi hyvin. Usein pitkä balladi on haasteellinen solistille ja saattaa muuttua ikävystyttäväksi, ei kuitenkaan nyt. Tosin Zengerin soundi on tumma ja kuulosti hieman tukkoiselta.
Konsertti päättyi Key Zero-nimiseen biisiin. Se alkoi kvartettikokoonpanolla, jossa Zenger oli edelleen altossa. Tempo oli konsertin nopein. Mukaan liittyivät muut. Big band sektiot oli sovitettu hyvin ja orkesteri kuulosti jopa paremmalta kuin keskimäärin. Altistin soitto oli hieman pätkivää, paljon fraaseja. Valitettavasti nuorella miehellä ei ehkä ole kuitenkaan vielä riittävästi tekniikkaa nopeisiin tempoihin (vrt. Ojajärvi tai Dunkel). Tero Saarti pärjäsi erinomaisesti eikä nopeus tuottanut lainkaan vaikeuksia. Kun Saarti yleensä soittaa hitaita ja kauniita säveliä flyygelitorvellaan, oli erityinen ilo ja nautinto kuulla häntä nopealiikkeisenä miehenä. Näyttää tekniikka olevan hyvin hallussa.
Pianisti-säveltäjä Seppo Kantosen sävelmaailma on kaunis, melodinen ja hieman mollivoittoinen kuten monen meistä suomalaisista. Jazzmiehenä ja briljeeraavana pianon käsittelijänä tunnettu Kantonen jätti nyt pois nimenomaan jazzillisia aineksia kuten bluesin ja kovan svengin, jota jäimme kaipaamaan. Toisaalta kuten konsertin esittelyteksti kertoo, hän pyrki saamaan esiin UMO:n kunkin puhaltajan vahvuuksia ja sävellykset palvelevatkin alustoina sooloille. Soolo-osuudet olivat tärkeä osa kokonaisuutta. Jos olisimme saaneet kuulla pitkiä, innostuneita sooloja, olisi elämys ollut täysi kymppi. Nyt kokonaisuus muodostui hieman hajanaiseksi, vaikka balanssi oli erittäin hyvä, jokainen instrumentti kuului nyansseja myöten. Aika ajoin orkesteri soitti niin hiljaa, että neulan pudottaminen lattialle olisi kuulunut. Onneksi ainakaan eturivissä neuloja ei putoillut.
