Yhtye sai melko pian perustamisensa jälkeen uuden nimen ja se tunnetaan tänä päivänä nimellä The World Mänkeri Orchestra, mikä on ehtinyt nyt toimia jo 25 vuotta.
Orkesterin toimintaperiaatteena on järjestää konsertteja, joihin pyritään saamaan mukaan aina joku vierailija, eikä esitettävästä musiikista sovita etukäteen juuri mitään konkreettista sävellysten suhteen, vaan soitettava musiikki kehitetään paikan päällä lähes täysin improvisoidusti. Porissa eilen perjantaina soitetussa konsertissa vierailijana oli jazzpiireissä hyvin tunnettu Jyväskylästä lähtöisin oleva pianisti Samuli Mikkonen. Aikaisemmissa konserteissa ovat vierailijoina olleet mm. trumpetisti Mika Mylläri, klarinetisti Mikko Raasakka ja haitariguru Kimmo Pohjonen. Konsertti toteutettiin Suomen Kulttuurirahastolta saatujen apurahojen turvin.
Juuri Japanista esiintymismatkalta palannut Samuli Mikkonen tuli jazzpiirien tietoisuuteen 1990-luvun puolivälissä. Hänestä on kehittynyt myös merkittävä säveltäjä, jolle jazzin lisäksi ei ole vierasta soittaa niin klassista kuin etnistä kansanmusiikkia. Hänet tunnetaan mm. yhtyeistä Samuli Mikkonen & 7 Henkeä ja Kuára Trio, joissa molemmissa hänen säveltäjän ominaisuudet, kuvaileva syvällisyys ja hengellinen mystiikka, tulevat hyvin esille.
Yksi merkittävä piirre yhtyeen soitossa on jo se, että he käyttävät vanhoja suomalaisia puupuhaltimia. Mänkeri ja liru ovat tällaisia vanhoja irtokielisiä klarinetteja, jotka veistellään nykyään pihlajasta tai vaahterasta. Liru on kokonaan puusta veistetty karjalainen malli. Mänkeri taas on länsisuomalainen, jossa on tuohesta kehitelty kello-osa. Perinteinen Mänkeri valmistettiin männystä. Tällaisilla soittimilla irtosi soitto jo ennen 1800-lukua. Eilen metsän äänet ja hongikon kohina irtosivat mukavan letkeästi puupuhaltajien Heikki Syrjäsen ja Pekka Westerholmin toimiessa “äänitorvina”. Olli Penttilä soittaa bassoa ja Petri Pentikäinen keskustelee hieman normaalista rumpusetistä poikkeavien lyömäsoittimien kanssa. Yhtyeessä on vakituisesti mukana myös, erityisesti sanattoman laulun taitaja, Meri Tiitola, mutta hän ei muiden työkiireiden vuoksi voinut olla mukana tässä konsertissa.
Eilinen konsertti oli yhden yhtäjaksoisen setin mittainen. Käytännössä siis kuulimme yhden kappaleen, mikä kesti lähes tunnin, mistä mieleeni tuli ainakin yksi vastaavan pituinen esitys, Cecil Taylorin 58:10 kestänyt kappale, Calling it the 8th, kolmenkymmenen vuoden takaa. Matkalla ehdittiin kierrellä “ummet ja lammet”. Maisemat vaihtuivat mietiskelevästä tunnelmoinnista nopeaan ryntäilyyn, missä freejazz – pohjainen raivo saattoi yllättää hetkellisesti. Samuli Mikkonen sai solistin ominaisuudessa näyttävästi tilaa värikkääseen sooloiluun, missä hartaat hetket muuttuivat välillä kiihkeäksi kiihdyttelyksi. Pentikäinen rytmitteli pääsääntöisesti huopapalikoilla rauhallisesti tahtia kumautellen ja veneen potkureita kilkutellen. Westerholm tuuttasi mänkeristään jykevää uhmaa kuin bassoklarinetista konsanaan Syrjäsen lirutellessa kimakkaa liruaan lähes tauotta.
Yhtyeen vuoden 2005 äänitteen pohjalta voisi luonnehtia, että orkesteri on valkoista sukua, mikä saa kivisen leivän muuttumaan pehmeäksi ja mureaksi mutustella. Se saa kylmän lumen muuttumaan lämpöiseksi ja sulattamaan sen juotavaksi lähdevedeksi kulkiessaan kohti huokausten huonetta.
Yhtye on ehtinyt levyttää alun toistakymmentä albumia, mutta suureksi osaksi improvisointiin perustuvan yhtyeen konserttiesitykset ovat kuitenkin ainutkertaisia ja luovat sen todellisen erikoislaatuisen kuunteluelämyksen. Tällaisten erikoisten ja suureksi osaksi itse valmistettujen soittimien välityksellä luodun elävän musiikin kuuntelu kannattaa aina kokea paikan päällä.
