Helsingissä maanantaina esiintyneestä Kamasi Washingtonista tuli keväällä ilmestyneen Epic-levynsä ansiosta yhdessä hujauksessa kulttimuusikko. Toteutukseltaan Epic on mahtipontinen, mukana on ison orkesterin vahvistuksena kuoro ja jousia. Ennen konserttia jännittikin miten Epicin kappaleet toimivat huomattavasti pienemmän kokoonpanon toteutuksina.
Kolmen levyn mittainen Epic on nimensä mukaisesti eeppinen teos, jossa Kamasi tarjoaa tukevan annoksen afro-amerikkalaista musiikkia sinfonisiin mittoihin kasvatettuna. Mutta monet Epicin kappaleet toimivat hyvin myös ilman kuorrutuksia. Sen saattoi todistaa Kamasin pitkän Euroopan-kiertueen päätöskonsertissa The Circus-yökerhon täyttänyt yleisö.
Varsinkin runsaat kaksi tuntia kestäneen konsertin alkupuolisko oli huimaava kokemus, sillä sen aikana kuulluissa kappaleissa oli uskomattoman upea groove, joka myös tuki solisteja komeisiin saavutuksiin.
Grooven takuumiehinä olivat bändin kaksi rumpalia, Tony Austin ja Ronald Bruner, joiden työnjako toimi esimerkillisesti. Vastavanlaista kahden rumpalin magiaa kuulin vuosia sitten Allman Brothers Bandin parissa konsertissa New Yorkin Beacon-teatterissa, missä bändiä kiidättivät Butch Trucks ja Jamoe Johanson.
Kamasin kiertueella ollut yhtye koostuu hänen osin jo lapsuudesta asti tuntemistaan soittokumppaneista, mitä hän auliisti myös mainosti spiikeissaan. Tuo kaverius myös vesitti konserttia, sillä runsaan tunnin kestäneen upan Epic-kappaleiden vyörytyksen jälkeen Kamasi halusi esittää basistinsa Miles Mosleyn tulevalta levyltä peräisin olevan Abraham-kappaleen. Se osoittautui aika tavanomaiseksi funky-rynkytykseksi. Valitettavasti sen aikana myös musiikin volyymitasoa nostettiin.
Mosleyn opuksen jälkeen hienoa komppityötä tehneet rumpalit saivat soolovuoron. Valitettavasti kummankin kapulaherran soolot olivat ylipitkiä ja sisällöiltään aika lailla pelkkää paukuttelua. Konsertin päätösnumerossa palattiin taas Epicin antiin, mutta siinä vaiheessa alkupuoliskon euforia oli jo kadonnut. Toisin sanoen tunti timattia ja toinen jotain muuta.
Mainioita solisteja toki yhtyeessä riittää. Kamasi itse on erinomainen, väkevästi soittava tenoristi, jonka tyylissä on Coltranen ja Sandersin lisäksi piirteitä heitä vanhempienkin tenoristien soitosta. Kamasin ehdoton valtti on hänen kykynsä rakentaa sooloja nousujohteisesti päätöksen kliimaksia kohden.
Toinen erinomaisen osaava ja mielikuvituksekas soittaja on kosketinmies Brandon Coleman, joka oli huima solisti, mutta myös taitava säestäjä. joka pikkumoogistaan loihti jänniä täytekuvioita muiden taustalle.
Bonuksena yhtyeeseen oli tullut Kamasin isä, huilua ja sopraanosaksofonia soittanut Rickey Washington, joka osoittautui kyvykkääksi huilistiksi perheen matriarkalle omistetussa kappaleessa Henrietta Our Hero.
Epicilläkin laulaneen Patrice Quinnin solistillinen osuus rajoittui pariin kappaleeseen. Pääasiassa hän lauloi stemmoja instrumentaalisesti kappaleiden teemoissa, muun ajan hän tanssahteli lavalla.
Salissa oli paikalla monia festivaalijärjestäjiä. Onkin varsin todennäköistä, että Kamas saapuu ensi kesänä Suomeen. Tällä näytöllä häneltä irtoaa todella komea tunnin festivaalisetti.
