Suositulla New Orleansissa kuvatulla Treme-sarjalla teemoitettu konsertti veti Huvilateltan täyteen. Konsertin parasta antia olivat sarjan tunnuskappaleen esittäjän John Bouttén monipuolisen ohjelmiston persoonalliset tulkinnat.
Nykyään 55-vuotias John Boutté ehti tehdä monenlaista ennen ryhtymistöään taiteilijaksi. Hän opiskeli yliopistosta liiketalous pääaineenaan. Valmistuttuaan hän oli monta vuotta upseerina armeijassa, minkä jälkeen työskenteli pankkimiehenä. Stevie Wonderin innostamana hän lopetti kuitenkin päivätyöt ja aloitti kokoaikaisena laulajana 1990-luvulla
Itseään jazz-laulajaksi kutsuva John ei ole uransa aikana kuitenkaan pysytellyt tiukasti yhdessä tyylilajissa, vaan on esittänyt monenlaista musiikkia: jazzia, soulia, gospelia, popia, lattareita jne.
Tuo monipuolisuus tuli hyvin esille myös Huvilateltan konsertissa, missä kuultiin mm. Steve Goodmanin City of New Orleans, Iris DeMentin My life, Leonard Cohenin Hallelujah, Annie Lenoxin Why ja Sam Cooken Bring it on home to me.
New Orleans-osastoa edustivat Professor Longhairin aikanaan levyttämä Mardi Gras-intaaneista kertova Big Chief sekä kaupungissa vaikuttaneen blues-miehen Earl Kingin kirjoittama Mama & Papa. Niiden lisäksi tarjolla oli myös pari Johnin omaa laulua, mm. hänen kuudelle sisarelleen omistama Sisters.
Herra Bouttén kiistaton vahvuus on hänen kyvyssään rakentaa hyvinkin erilaisista lauluista persoonallisia ja tyylikkäitä näkemyksiä. Äänellisesti hän tuo mieleen Sam Cooken, jonka tavoin hän käyttää taitavasti notkeasti liikkuvaa ilmeikästä ääntään.
Konsertissa hän kanssaan soitti osaava klarinetistin, kitaristin ja basistin muodostama trio, jonka kamarimusiikkimainen lähetymistapa toimi mainiosti Johnin laulun kanssa. Se tuki riittävästi, mutta ei peittänyt solistia.
Kolmituntisen konsertin lopuksi kuultiin sekin mitä oltiin odotettukin. Kaikki konsertin esiintyjät kerääntyivät lavalle ja virittivät Tremen tunnuslaulun. Teltta oli lentää ilmaan kansan riemastuksesta.
Basisti ruhjoi cajunin
Konsertin avaajina olivat louisianalaisen cajunin ja zydecon lisäksi muunlaisenkin
amerikkalaisen perinnemusiikin ilmeisen hyvin hallitsevat multi-instrumentalistit Cedric Watson ja Dirk Powell, joiden esitykset kärsivät taustalla soittavan basistin aivan liian kovasta volyymista. Se peitti turhan tehokkaasti Powellin ja Watsonin viulun ja haitarin.
Cajunin kaltainen perinnemusiikki on luonteeltaan akustista. Siksi sen esittämisessä olisi syytä varmistaa järkevä soitinten välinen balanssi yhtyesoundiin.
