Monilta jazzin harrastajilta jäi huomaamatta Lee Konitzin kvartetissa soittavan Dan Tepferin pikavierailu Suomessa. Syynä oli ehkä se, että Espoon Sellosalissa pidettyä konserttia markkinoitiin J.S. Bachin mestariteoksen Goldberg Variations-nimellä. Tämä löytyy monien klassisen musiikin konserttipianistien ohjelmistosta. Myös Tepfer on levyttänyt siitä oman, nyt esittämänsä version.
Tilaisuuden aluksi pianisti kertoi mitä oli tulossa. Puolentoista tunnin konsertti ilman väliaikaa käsitti 16 Bachin säveltämää variaatiota, joissa kaikissa seurattiin alkuperäisen aarian sointurakennetta. Tästä Tepfer kertoi löytyvän jazz-analogian; monet jazz-sävellyksethän noudattavat alkuperäisen standardin rakennetta, vaikka melodia saattaa kuulostaa aivan toiselta. Kunkin Goldberg-variaation jälkeen Tepfer lupasi soittaa oman variaationsa. Hän selitti, että toisin kuin Bachin valmiiksi nuotinnetut variaatiot, hänen omat improvisaationsa riippuivat suuresti olosuhteista kuten yleisöstä, tunnelmasta ja myös siitä, mitä hän oli syönyt lounaaksi. Miniluennon jälkeen hän tiedusteli, olisiko yleisöllä kysyttävää. Käytin tilaisuuden hyväksi ja kysyin, millainen lounas hänellä oli ollut. Yllättyneenä hän vastasi tyytyneensä lentokoneruokaan matkalla Pariisista Helsinkiin. Odotimme hänen sanovan “en uskaltanut maistaa suomalaista mämmiä ennen konserttia”. Onneksi konsertin edetessä paljastui, ettei ruoalla kuitenkaan ollut suurta vaikutusta lopputulokseen.
Jo heti alussa huomio kiinnittyi solistin loistavaan pianotekniikkaan. Oli myös hauskaa seurata hänen ilmehtimistään, hyräilyään ja jalkojen vispaamista omien improvisaatio-osuuksiensa aikana. Loppupuolella kuultu ja teknisesti vaikeaksi tunnettu 14. variaatio sai monet yleisön joukossa olleet pianistit haukkomaan henkeään. Molempien käsien yhtaikaiset toisinaan ristiin menevät nopeat juoksutukset olivat myös visuaalinen nautinto. Kyseisen Bachin osuuden jälkeen kuultu Tepferin oma improvisaatio ei tyytynyt vähempään, dynamiikkaa ja teknistä osaamista riitti.
Paikalla ollut yleisö kuunteli syventyneesti jokaisen nuotin, vaikka esitys kesti yli 90 minuuttia. Jos näin pitkä konsertti ilman väliaikaa olisi esitetty New Yorkissa, osa ihmisistä olisi poistunut. Sellosalissa näin ei tapahtunut. Aplodien innoittamana Tepfer soitti kaksi ylimääräistä, viimeisenä jazzstandardin “Never Let Me Go”, jossa hän innostui myös laulamaan. Vähälukuinen mutta asialle vihkiytynyt yleisö antoi loppuaplodit seisaaltaan,”standing ovation”ei ole enää meilläkään harvinaista.
Hieman yli 30-vuotias Tepfer on voittanut monta tunnettua soolopianokilpailua (mm. Montreuxin jazzfestivaaleilla) ja on myös kestosuosikki Down Beatin nousevien tähtien listalla. Hän kiertää maailmaa sekä jazzpianistina että myös Bachin mestariteoksen tulkitsijana. Tavatessamme konsertin jälkeen hän kertoi, että New York Timesin viimevuotinen arvostelu oli hyvin ratkaiseva, sillä myönteisen kritiikin ansiosta hänen kysyntänsä klassisen musiikin puolella kasvoi huimasti.
Dan Tepferin kotisivu: http://www.dantepfer.com
