EMMA LARSSON – IN THE SPIRIT OF BETTY CARTER FEAT. BRUCE BARTH
Emma Larsson toi New Yorkin tuliaisinaan Black Boxin konserttiinsa Grammy-palkitun Betty Carterin musiikkia. Toinen tuliainen oli pianisti Bruce Barth, jonka ilmiömäistä jazzinsykettä ja rutiinia sai ihailla illan mittaan moneen otteeseen. Yhteistyö basisti Heiko Remmelin ja rumpali Jussi Lehtosen kanssa oli lähes saumatonta. Instrumentaaliosuuksien aikana ei svengistä todellakaan ollut puutetta.
Pitkästä urastaan huolimatta laulaja Betty Carter ei liene kovinkaan tunnettu suomalaisten jazzinharrastajien keskuudessa. Saksofonistina pohdin eikö kannattaisi valita James Carter tai Benny Carter, jos Cartereita on tarjolla. Entisenä basistina listaan voisi vielä lisätä Ron Carterin. Nyt oli kuitenkin tyytyminen Betty Carteriin. (Heikin kommentti)
Bettyllä oli tapana ei niinkään laulaa vaan ikään kuin kertoa tarinaa puhuen. Huhu kiertää, että Lionel Hampton antoi Bettylle potkut useaan otteeseen siksi, että laulaja improvisoi liikaa. Omassa konsertissaan Emma Larsson pystyi välttämään tämän sudenkuopan, jolloin esitys lipsahti liian kurinalaiseksi ja tarkoin suunnitelluksi varman päälle työstetyksi. Yleisöä ajatellen ehkä hieman ikävähköksi ja yllätyksettömäksi.
Larssonin ääni on kypsynyt ja lavakarismaa löytyy. Näkee, että hän on tehnyt paljon työtä uransa eteen, joka on lähtenyt myös New Yorkissa käyntiin mukavasti. Hänellä on tyylitajua ja hän hallitsee joukkuettaan suvereenisesti. Jos laulaja on epävarma, saattaa äänekäs rumpali tai komppi pilata nyanssit. Näin ei ollut nyt, ne kuultiin selvästi, mutta ongelmaksi alkoi pikkuhiljaa muodostua nyanssien jatkuminen loputtomiin. Glisandon sujuttaminen jokaiseen ääneen alkaa haukotuttaa ja kuulija toivoo laulajan kohta puhkeavan raivokkaaseen tunteiden purkaukseen antamalla kaiken mennä ranttaliksi, repimään äänen äärirajoilla ja tanssimaan päällään. Toisaalta Betty Carterin tyyliin, runoiluun ja sielunmaisemaan pääseminen vaatii aika paljon myös kuulijalta. Jos vastaanottaja ei jaksa pyhittäytyä asialle, tuloksena on ikävystyminen.
Hieman hallitulta meno vaikutti bändinkin suhteen, kunnes Remmel vetäisi setin keskellä vastustamattoman soolon, johon tarttui myös pianisti Barth. Nyt päästiin tosi toimiin eikä komppia pidätellyt mikään. Barth osoitti taitonsa loistavan pianorytmiikan taitajana. Roteva ja vahva svengi sai ilon ilmoille. Herra on saanut oppinsa soittokavereiltaan, sellaisilta grooven mestareilta kuten Stanley Turrentine ja Nat Adderley.
Kahdeksan kappaleen konsertti päättyi ylimääräiseen Richard Rodgersin I Didn’t Know What Time It Was- biisiin, jonka mm. Billie Holiday on levyttänyt. Tässä Emma Larsson pääsi osoittamaan hienot laulajan kykynsä.
WILL VINSON JA SIBIS JAZZ ENSEMBLES
Sibelius-Akatemian jazzkoulutukseen kuuluu tunnettujen ulkomaisten opettajien käyttö. Näin menettelevät muutkin alan oppilaitokset. Workshop-pohjainen työskentely valmistaa muutamassa päivässä opiskelijaryhmän esiintymään konsertissa. Tällä kertaa alkuaan lontoolainen alttosaksofonisti Will Vinson valmensi nuoria. Konsertissa esiintyi kaksi kokoonpanoa, SHARKS ja JETS.
Ensemble SHARKS oli siinä suhteessa harvinainen, että joukossa oli kaksi kosketinsoitajaa. Arto Ikävalko ja Toomas Keski-Säntti vuorottelivat flyygelin, Fender Rhodes-sähköpianon ja Korg- syntetisaattorin välillä. Muusikoista oli helppo tunnistaa basisti Heiko Remmel ja fonisektion Adele Sauros. Sen sijaan Max Zenger oli kokenut muodonmuutoksen silmälasien ja poninutturan myötä ja kun soittimena oli tällä kertaa bassoklarinetti, katsoimme kerran jos toisenkin, oliko se hän. Vinsonin kuulutuksista muusikkoja ei tunnistanut varsinkaan, kun osa jäi kokonaan esittelemättä. Useimmat sävellykset ja sovitukset olivat vierailevan kouluttajan kynästä.
SHARKS-kokoonpano aloitti mediumtempoisella kappaleella Albemarle. Tässä mielenkiintoinen jakso oli flyygelin ja sähköpianon samanaikainen improvisointi. Ikävä kyllä, rumpali Anssi Tirkkonen soitti aivan liian lujaa ja Remmelin hienot bassokulutkin tahtoivat jäädä rumpujen alle. Kiitos Black Boxin akustiikan, siellä ei yleensä pääse mäiskimään instrumenttiaan liian jämerästi, mutta ehkä tässä mikrofonien säädöillä oli myös osansa.
Toisena esitettiin balladi Willoughby General, jonka nimen saimme selville zoomaamalla kameran pianonuottiin. Kuulutuksesta se ei selvinnyt. Tässä parasta oli Zengerin pitkä soolo bassoklarinetilla.
Kolmas kappale hidas Juno alkoi kyllästyttää, samanlainen töpöttävä rytmi kuin edellisissäkin eikä bluesista tai svengistä ollut tietoakaan. Tosin biisi kehittyi mukavasti matkan varrella.
Neljäntenä esitettiin Sonny Rollisin levyltä tutuksi tullut Where Are You. Tässä Zenger osoitti taitonsa muihin puhaltajiin verrattuna. SHARKS lopetti Vinsonin säveltämään funkiin, joka sujuikin mainiosti ja jossa Keski-Säntti pääsi hurmaamaan syntikkasoolollaan.
Huonosta ja puutteellisesta kuulutuksesta johtuen emme saaneet selville kaikkien soittajien nimiä ja siksi ehdotammekin, että kun lavalla on ulkomainen vierailija, jolle suomen kielen ääntäminen on vaikeaa, pitäisi yleisölle ehdottomasti jakaa ohjelmalehdykkä, vaikka vaatimatonkin. Nyt emme saaneet esim. millään tietoomme ryhmän nuoren baritonisaksofonistin nimeä. Miten kohotamme jazzin arvostusta, jos emme tiedä sen esittäjiä? Taiteilijan uralla on vaikeaa edetä, jos nimi ei tule tutuksi.
Lyhyen roudaustauon jälkeen lavalle astui kokoonpano JETS. Muusikoista oli helppo tunnistaa Hector Lepe kitarassa, Ilmari Rönkä altossa ja Okko Saastamoinen rummuissa. Sen sijaan Kristinaksi esitellyn laulajan henkilöllisyys selvisi Kristine Liedeksi vasta nettiä tutkailemalla.
Ensimmäisenä soi Charlie Hadenin biisi Silence, jossa alun seesteisyyden jälkeen pääsi esiin Saastamoisen dynaaminen rumputyöskentely ja pianistin (nimi ei selvinnyt kuulutuksista, kuten ei myöskään basistin nimi) hyvä ja tarkka kosketus. Kappaleesta syntyi myös tasapainoinen kokonaisuus.Toisena esitettiin Vinsonin Upside, jossa hänellä oli pitkä soolo. Kolmantena oli vuorossa Pat Methenyn Every Day I Thank you. Ilmari Rönkä ja Vinson vuorottelivat nelosilla ja loppujen lopuksi Rönkä taisi periä voiton.
Juuri kun Black Boxin alkuaan tilapäisiksi tarkoitetut kovat lautaistuimet alkoivat tehdä tehtävänsä ja harkitsimme poistumista, Jerome Kernin Nobody Else But Me alkoi svengata mukavasti. Liede pääsi esittämään kykynsä jazzstandardeissa ja myös kompin 4/4- meno kehittyi pitkin matkaa. Tästä suuri kiitos erityisesti rumpalille. Verrattuna illan aikana esitettyihin biiseihin tämä kuulosti jazzilta. Viimeisenä esitettiin Vinsonin Dean Street Rundown. Nimi lienee peräisin Lontoon Sohosta, jossa ko. kadulla sijaitsee mm. Pizza Express- jazzklubi.
Näissä oppilaskonserteissa tuntui, että musiikki oli hieman sordiinolla ja kautta linjan kuljettiin sen verran mutkikasta polkua, että sitä piti kulkea varoen.
