Perjantaina 14.11.2014 Kansi Auki –pianojazzfestivaalin johtaja Iiro Rantala spiikkasi Kapsäkin lavalle herran, joka ei käytä jatsi-sanassa z-kirjaimia. Kyseessä oli tietenkin rakastettu musiikkipersoonamme M.A. Numminen, joka oli tullut pitämään luennon ennen illan konsertteja.
Numminen aloitti tarinansa ajasta, jolloin jatsia oli vaikeasti saatavilla. Yleisradiolla oli pari jatsimusiikkiin erikoistunutta ohjelmaa, mutta ne eivät nuorukaiselle riittäneet. Kansainvälisiltä radioaalloilta löytyi onneksi The Voice Of America ja Jazz Hour –ohjelmat, joiden myötä kiinnostus kyseiseen genreen jatkoi kasvamistaan.
Nummisen muusikonura lähti liikkeelle itsetehtyjen rumpujen soittamisesta, sillä hän ajatteli ettei niiden soittamiseen tarvittu mitään erityisiä lahjoja. Ensimmäisenä virvelinä toimi pahvilaatikko, jonka päälle oli viritetty sanomalehti. “Sanomalehti rikkoutui aika-ajoin, niinkuin oikeat rumpukalvotkin – se toi aidon virvelin tuntua!”, opetti Numminen ja sai yleisön nauramaan. Myöhemmin nuori muusikko sai hankittua oikean rumpusetin ja harjoittelu jazzlevyjen tahdissa sai jatkua.
Rumpalinalku liittyi pian Unto Monosen rock-yhtyeeseen, vaikka joutui tovin puntaroimaan, voisiko hän lainkaan tehdä näin merkittävää taiteellista syrjähyppyä. Lopulta oikeassa bändissä soittaminen osoittautui liian suureksi houkutukseksi. Numminen muisteli lämmöllä Monosen bändissä viettämiään aikoja ja harmitteli, kuinka melankolisena henkilönä tämä edesmennyt liideri usein kuvataan. Numminen näki Monosessa positiivisuutta, joka ei ole tallentunut yhtä kirkkaasti muiden aikalaistensa mieliin.
Vuonna 1964 Numminen päätti opiskelijatovereidensa kanssa perustaa ehdottoman modernia jatsia soittavan orkesterin; The Orgiastic Nalle Puh Big Bandin. “Edellytyksenä bändissä soittamiseen oli halu- eikä taito soittaa jatsia”, totesi Numminen mairea virne kasvoillaan. Tästä huolimatta yhtyeeseen päätyi myös lahjakkuuksia, kuten Pekka Pöyry ja Stanley Lindroos, jotka vastasivatkin kaikista konserttien soolo-osuuksista. Numminen itse päätyi yhtyeen solistiksi muiden kieltäydyttyä haastavasta pestistä. Juuri tässä bändissä Numminen loi tunnistettavan ja omintakeisen laulutyylinsä.
Nalle Puh Big Bandin maine levisi ja Suomen teiniyhdistysten liitto tilasi yhtyeen keikalle Ostrobotnialle. Liitto lupasi jokaiselle soittajalle 5 markkaa ja ilmaisen olut-tarjoilun neljän tunnin tanssikeikkaa vastaan. “Neljän tunnin setti sopi meille mainiosti – olihan meillä jo neljä biisiä”, kertoi Numminen. Juhlat sujuivat mukavasti ainakin orkesterin mielestä, joka nautti melkoisesti olutta tuona iltana. Varamiehistöä riitti ja soittajat vaihtuivat sitä mukaan kun toiset palasivat baaritiskin hellästä huomasta. Loppuillasta järjestäjätaho ilmoitti haluavansa perua soittopalkkion, jolloin neuvottelutaitoiset muusikot tulivat hieman vastaan: rahasta voitiin luopua, oluesta ei.
Nummisella olisi varmasti ollut vielä monen monta värikästä tarinaa kerrottavana, mutta aikataulu ei antanut periksi. Mainittakoon vielä, että mahdollisesti jo seuraavan vuoden puolella voimme nauttia M.A. Nummisen vanhoista jazzvalokuvista näyttelyn muodossa.
