Kitaristi Jake Herzogin konsertti Helsingin Malmitalolla oli innostava tyylinäyte nuoren taiturin laajasta tyylivalikoimasta ja pienen yhtyeen voimasta. Samalla muodostui luonteva päätepysäkki Malmitalon yhtyeitten konserttisarjalle, joka viime talven aikana oli, jälleen kerran, monivivahteinen ja värikäs. Kriitikoiden ylistämä ja yleisön varauksetta hyväksymä kitaristi toi kouriintuntuvasti julki ihmeellisen musiikillisen konseptinsa ensimmäistä kertaa suomalaiselle konserttiyleisölle. Malmitalon tilaisuuden jälkeen trio esiintyi myös Turussa.
Nuoresta iästään huolimatta järeän muusikon ja lauluntekijän uran luonut Jake Herzog on todellinen monipuolisuusartisti. Järjestyksessä jo neljäs albumikin on julkaistu tänä vuonna, ja hän on kovassa nousussa keikkamarkkinoilla. Osoittautui myös, että hän on erittäin ystävällinen ja sydämellinen tyyppi, jonka kanssa on miellyttävää jutella.
Jaken soittotyyli on persoonallinen ja hyvin omailmeinen. Hän kuvioi riffejä ja single note -sooloja yllättävin kvarttisoinnuin ja varioi teemoja näköjään aivan ehtymättömän mielikuvituksensa avulla. Soundikirjo on mykistävän laaja, hevistä kantriin, jazzista kansanmusiikkiin (hän soittaa akustista kitaraa paikoin kuin folk-muusikko). Nytkin Malmitalon aloitusnumero toi mieleen pikemmin edesmenneen Christie-yhtyeen (ja 70-luvun listahitin Yellow river), kuin vakavasti otettavan jazzmuusikon.
Mutta siitä noustiin aivan toisiin sfääreihin. Jaken live-esitys on pienimuotoisen bändin takia irrallaan sellaisista ylituottamisen pyrkimyksistä, joihin toisinaan törmää studiolevyissä – ehkä myös joissakin Jaken omissa nauhoituksissa. Päällekkäisnauhoitusten avulla hän on ladannut levynsä jotkut raidat niin täyteen sointimateriaalia, että se on jo melkein liian täydellistä. Varsinkin Patterns -levyllä huomaa tätä trendiä. Polkioita lavalla tosin oli joka lähtöön, ja niitä myös käytettiin ahkerasti. Netissä paljon soinut Don’t bother toimi hienosti konsertissakin.
Soitin oli ilmeisesti käsityönä tehty, ja kerrassaan loistokas instrumentti. Kitaran piirteethän herättävät aina vilkasta keskustelua ammattilaisten ja amatöörien piirissä, ja jokaisella on omat viehtymyksensä. Tehdastekoinen kitara ei useinkaan täytä kaikkia toiveita; mikrofonit ja sen myötä soundien värisävyt, kaulan profiili tai metalliosien ominaislaatu eivät aina ole sellaista kuin itse haluaisi. Jaken kitara oli yllättävän leveäkaulainen, vaikka hän on itse melko pienikokoinen ja käsien sormetkin melko lyhyet – ei siis mitenkään erityisen pitkät, mikä edellyttäisi kitaralta jumbokaulaa.
Tunnelmassa
Sorminäppäilytekniikka muistuttaa ajoin hieman Joe Passin ainutlaatuista tekniikkaa, jossa oikean käden peukalo ottaa säestysääniä matalilta kieliltä ja melodiaa kuljetetaan näppäillen – aina sopivasti harmonia-akordein melodiakulkua muunnellen. Asemasta toiseen siirtyminen oli nopeaa, tarkkaa ja vaivatonta. Bruce Springsteen-bravuuri Streets of Philadelphia tavoittaa instrumentaalinakin syvällekäyvästi sen tunnelman, mistä laulu kertoo:
I walked the avenue till my legs felt like stone
I heard the voices of friends vanished and gone
At night I could hear the blood in my veins
Black and whispering as the rain
On the streets of Philadelphia.
Hänelle ominaisin soittotapa on John Abercrombien nuoruudentöille ominainen, hieman viipyilevä balladimaisuus. ”Liekehtivä jazz”, josta mm. Guitar Player on häntä ylistänyt kitaran ihmelapsena, on sekin totta, muttei tämän keikan tai levyjen perusteella kerro oleellisinta nuoren taitajan soitosta. Patterns’lla hän pudottelee ilman säestystä mm. Georgia on my mind -klassikosta parhaan kitaraversion ikinä. Balladinomaisessa tyylittelyssä on jotakin Norah Jonesia – samaa kirkasta melankoliaa, muttei suomalais-ugrilaista tylsyyttä ja innottomuutta.
Jake Hertzog ei soitossaan juuri tarkkaile tai jäljittele historiaa, vaikka on siitä tietoinen. Hän vaivattomasti porskuttaa eteenpäin jazzin ja rockin, ja ajoittain jopa popin, välimaastossa. Prosessoitua soundia hän käyttää mielellään, mutta ainakaan toistaiseksi hän ei ole lähtenyt perinpohjaisesti Pat Metheneyn lailla syntikkakitaran maailmaan.
Dynaaminen fuusiokitaristi toi pitkäaikaisen trionsa Suomen debyytille. Jaken sovitukset luovat mallikelpoisesti värittyneen jazztunnelman; yhtyeen kantava voima Harvie S. (kontrabasso ja bassokitara) tuki oivaltavasti bassoillaan kitaraskaaloja. Rumpali Victor Jones on myös ammattimies kiireestä kantapäähän. Molemmat ovat soittaneet Jaken levyillä ja tuntevat materiaalin syvällisesti.
Lavaesiintyjänä Jake Herzog on oikea hurmuri ja omistautuu yleisölleen täysin rinnoin. Jos tästä kaverista tulee uusi Joe Satriani (jota hänen soittonsa myös paljon muistuttaa, varsinkin rock-osioissa), niin meillä suomalaisilla on ilo kertoa, että näimme ja kuulimme tähteä jo hänen varhaisina vuosinaan. Hieno konserttielämys!
Jake Herzogin musisointia voi nauttia netin kautta, Indianapolisin keikka, jossa mennään Miles Davis ja John Coltrane-hengessä, löytyy tämän jutun lopussa.
Jake Hertzog Trio 28.5. Malmitalolla Helsingissä:
Jake Hertzog, kitara, laulu; Harvie S. kontrabasso, bassokitara; Victor Jones, rummut
(Kuvat Turun seudun musiikkiopiston konsertista 29.5.)
