Sellaiset nimet kuin Olavi Virta, Eino Grön tai M.A Numminen ovat suurelle yleisölle hyvin tuttuja. Ehkä kaikille ei kuitenkaan ole tiedossa, että Ilpo Kallio oli Eino Grönin ensimmäisen orkesterin rumpali. Kallio kuului Rauno Lehtisen 1962 perustamaan The Vostok All Starsin ydinryhmään, joka oli dixieland-tyyppinen instrumentaalimusiikkia levyttänyt studiokokoonpano, joka toimi mm. Olavi Virran taustayhtyeenä YLE:n konserteissa. Hän on kompannut M.A.Nummisen, Vesa-Matti Loirin,
Carolan ja lukuisien muiden tunnettujen laulajien levyillä. Hän on ollut mukana myös Erik Lindströmin Sextetissä, missä siihen aikaan soittivat mm. sellaiset nimet kuin Heikki Laurila ja Pentti Lasanen.
Kallio on ollut yksi Suomen eniten käytetyistä studiomuusikoista ja on urallaan ehtinyt olla mukana monella tuhannella äänitteellä, tarkalleen niitä kuulemma on 4701. Lukema saattaisi olla paljon tätä suurempi, jos hän ei olisi palannut Helsingistä takaisin kotiseudulleen Poriin vuonna 1988. Eniten näitä äänitteitä on edellä mainitulla Heikki Laurilalla. Tällaisiin lukemiin nykyään varmaan on enää vaikea yltää. Hän on Suomen kaikkien aikojen tilastossa neljännellä tilalla äänitettyjen kappaleiden määrässä. Vanhemman polven jazzmuusikoille ja yleisölle hänen nimensä on varmasti hyvinkin tuttu. on esiintynyt Pori Jazzeilla vuosien saatossa lukemattomia kertoja, mutta yhtye tekee keikkaa edelleen, vaikkakin harvakseen.
Viime sunnuntaina Ilpo ja Pojat teemalla pidettiin konsertti Porissa Palmgren-konservatorion salissa. Paikalle oli saapunut runsaasti yleisöä hienosta ulkoilusäästä riippumatta. Konsertin riittävän aikaisella aloitusajankohdalla, myöhäisiltapäivä, saattoi olla myös vaikutuksensa yleisömäärään.
Ilpo Kallio Swingtet on tuttu yhtye varsinkin Porissa. Tällä kertaa kokoonpano oli hieman isompi ja se esiintyi nimellä Saxtet, viiden saksofonistin tuhdilla eturivillä.
Kuulimme Ilpon sovituksia kuuluisista swing standardeista mukavasti pienillä bebop koukuilla maustettuina. I’m Believing to See The Light oli aloitus kappale ja siinä tunnelmaa meille tarjosivat saksofonistit Mika Kojo ja Juha Unkila sooloineen sekä Jussi Reunamäki flyygelin takana. Ilpo otti omat vapautensa kappaleen lopussa kuten myös seuraavassa kappaleessa Grazy Rhythm. Ipaneman Tyttö kulki nyt Ilpon sovituksena enemmän swing muodossa kuin tutusti bossanovan tahdissa. Harri Kangas toimi solistina kappaleen aikana baritonisaksofonilla. Have You Met Miss Jones oli myös tuttua tutumpi standardi, missä Tomi Harrivaara pääsi taiteilemaan basson varressa. Ilpon sovituksena kuulimme Am I Blue, mikä ei kuitenkaan vienyt soittajien poskia sinisiksi, vaan terve punakkuus säilyi. Seuraavakin kappale oli tuttu standardi Ellingtonin ajoilta, Porissa se tunnetaan nimellä “Perriro”. Alttosaksofonisti ja kuulutukset hoitanut Juha Järvinen soitti soolon seuraavassa kappaleessa, koska kappaleen nimi oli They All Laughed. No, eipä mitään, kukaan ei kuollut nauruun, vaan tunnelma tiivistyi loppua kohden Tea For Two, Oleo, missä solistin osuuden hoiti Kari Sarpila ja viimeisenä tyyliteltiin Clifford Brownin tunnetuksi tekemän kaksitoistatahtisen Sandu bluesin tahdissa.
Hyvin toimivaa suuren orkesterin ruudikasta tehokkuutta
Pori Big Band 40-vuotis juhlakonsertti pidettiin viime vuoden marraskuussa, arvonsa mukaisissa tiloissa, Porin Teatterissa. Valitettavasti silloin ei ollut tilaisuutta käydä kuuntelemassa uudistunutta isoa orkesteria. Nyt viime sunnuntaina siihen oli uusi tilaisuus.
Orkesteri perustettiin vuonna 1971 ja ensimmäinen julkinen konsertti pidettiin tammikuussa 1972 Karhulinnan tiloissa. Nykyisessä kokoonpanossa on vielä jäljellä yksi alkuperäinen jäsen, pasunisti Martti Kojo. Kuten hyvin tiedetään, yhtyeessä on ollut mukana monia jäseniä, kuten Jari Perkiömäki, Tapani Rinne ja Antti Sarpila, jotka ovat myöhemmin nousseet jazzpiireissä maailman maineeseen.
Nykyinen kokoonpano soitti Juha Järvisen johdolla mm. Buddy Richiä, Sammy Nesticoa ja Gordon Goodwiniä. Konsertin “pojat” ovat Severi Koivusalo ja Jaakko Kotiniemi, jotka olivat Palmgren-konservatoriossa aikoinaan Ilpo Kallion opissa. Nämä täysveriset “kannunkolistajat” vuorottelivat Big Bandin rumpaleina sunnuntaisessa konsertissa
Buddy Richin kappale Basically Blues soi aloituksena ja siitä jatkettiin edelleen Richin musiikilla, mutta hieman nopeammassa tempossa, Big Swing Face. Juha Järvinen totesi, että sovittaja Sammy Nesticon Ev’ry Little Bit Helps on tuhoisan nopea, joten saapa nähdä olemmeko lopun rakenteissa eri paikoissa.
Vauhti oli sen verran tuimaa, että instrumenttien värit alkoivat vaihtua, ainakin kapellimestari näki asian näin. Juhan mukaan seuraava kappale, Three’s A Crowd, kertoo siitä, kun menimme 1970-luvulla kouluun, niin meille opetettiin matematiikkaa joukko-opin säännöin. Kolme on joukko. Tässä kappaleessa teemme kollektiivi improvisointia koko joukolla. Tätä ei joukko-opin tunnilla kuitenkaan opetettu, mutta käsite unioni opittiin silloin. Ihmettelimme, että mitä tekemistä tällä on huoltoasemien kanssa, mutta mitä sitä nyt sen enempää pohtimaan.
Hilkka Mäkitalo toimi illan laulusolistina. Hän tulkitsi taidokkaasti noitavoimaa, Witchcraf, missä Mika Kojo soitti soolo-osuudet klarinetilla. Vähän toisenlaista noitavoimaa edusti Lover Man, jonka alkuperäisen levytyksen on tehnyt Billie Holiday. Melkoisia elämän ohjeita antoi hieman hempeämmissä tunnelmissa kappale Makin’ Whoopie, mikä Hilkan mukaan on omistettu kaikille pelimiehille ja – naisille. Melkoista noitavoimaa pursusi toisaalta kappaleesta I’m Gonna Live ‘Till I Die, minkä on levyttänyt Queen Latifah muutama vuosi sitten. Kappale on alun perin vanhaa tuotantoa, mutta se on saanut uuden hienon sovituksen.
Orkesteri jatkoi tämän jälkeen kaksi viimeistä kappaletta nopeammalla ja suoraviivaisemmalla komppauksella suositun Gordon Goodwinin ison orkesterin ohjelmistolla, Nueva Los Huevas ja High Maintenance. Lopuksi yleisö sai kuulla yhden ylimääräisen kappaleen. Raivoisan kovaa meininkiä ja vauhtia saatiin Jazzpoliisin tahdissa. Sellaista Sing Sing meininkiä, missä Henri Jokinen revitteli sydämensä kyllyydestä kitarallaan pitkän soolo-osuuden.
