Jokakesäinen Suomen jazzin näyteikkuna avautui jo viidennentoista kerran Espalla. Jazzliiton ajatus on erinomainen: esitellä maamme eturivin jazzartisteja sekä uusia kasvoja kansainväliselle yleisölle, sille jatkuvalle turistivirralle, joka kauniilla puistopromenadillamme käyskentelee. Myös suomalaiset diggarit ovat löytäneet konsertit. Vuosi vuodelta kuulijakunta on paisunut, joten istumaan hamuavan on parasta tulla paikalla ajoissa. Kaupungille harras pyyntö: lisää penkkejä, kiitos.
Tänä vuonna festivaali oli siirretty heinäkuu loppuun ja typistynyt viikon mittaiseksi ”ilotulitukseksi ” kuten liiton ohjelmalehtinen asian ilmaisi. Tuottaja Annika Mustonen hoiti kuulutukset erinomaisesti suomeksi ja englanniksi. Tukahduttava helle piti meidät mökkimme uimarannalla emmekä päässeet aivan kaikkiin konsertteihin, mutta ohessa havaintoja muutamista.
William Suvanne Quartet aloitti sarjan. Pidämme tämän saksofonistin tykittävästä energiasta, mutta rantaloma vei voiton.
Sami Linnan kvartetti oli seuraavana vuorossa. Tuleva tohtori Linna on esiintynyt ahkerasti viime aikoina myös opiskeluohjelmansa puitteissa. Nyt mukana olivat Jussi Kannaste sax, Antti Lötjönen b ja Teppo Mäkynen dr. Linna soitti kitaraa, ja sävellykset olivat pääosin hänen. Taisipa joukossa olla joku McCoy Tynerinkin kappale. Hyvää mutta hieman tasapaksua musiikkia. Yllätyksiä ei ollut tarjolla,ei hyvässä eikä pahassa. Once again jäin mieleen. Väkeä oli paljon, ja muusikot olivat tuoneet vaimonsa ja vauvansa paikalle, joten tunnelma oli kuin perhepiknikissä.
Pianisti Eliina Mäkirantaa kuulimme Jazz-Espalla viime vuonna Ira Kaspin mukana. Nyt hän esiintyi oman kvartettinsa kanssa: Jussi Kannaste, Tuure Koski b ja Ville Pynssi dr. Yhtyeen levy Jää ilmestyi viime vuonna.
Soitto oli sujuvaa ja svengaavaa nopeissa tempoissa, mutta jotkut balladit tuntuivat hieman liian kuulailta kuin henki olisi niistä kokonaan kaikonnut. Kannaste oli tuonut mukanaan brasiliais-amerikkalaisen kollegansa tenoristi Felipe Sallesin, joka opettaa musiikkia Massachusetts Amhertsin yliopistossa. Kahden fonin soitanto piristi konserttia. Basisti Koski kunnostautui kappaleessa Uhma.
Pauli Lyytisen mielenkiintoinen Equally Stupid-konsertti jäi valitettavasti väliin.
Varsinaisen ilotulituksen järjesti vanha kettu Eero Koivistoinen bändeineen: Alexi Tuomarila p, Jori Huhtala b ja Jussi Lehtonen dr. Koivistoinen aloitti kauniin haikealla Sulho Rannan sävellyksellä Vain pieni kansanlaulu, joka kuulosti sellaiselta Koivistoiselta, jona hänet tunnemme vuosien takaa. Seurasi pari fonistin omaa sävellystä mm. Hati Hati. Huhtala pääsi esiin balladissa Relations. Ellingtonin Solitude sai uuden asun ja sitä seuranneessa kappaleessa (nimeä emme valitettavasti kuulleet) Huhtala joutui jälleen tositoimiin. Koivistoisen Katalonia osui nappiin. Alexi Tuomarilan sovitus Dylanin The Times They Are a-Changin’ biisistä laukkasi villisti kuin galoppi. Viimeinen kappale kiihkeän palava Network sai vielä seurakseen hullaantuneen yleisön pyynnöstä yhden ylimääräisen jazzbeat/boogaloo standardin. Jälleen kerran Koivistoinen oli se, joka pankin räjäytti! Ehkä ensi vuonna pitäisikin järjestää Eero Koivistoinen- festivaali nykymuotoisen Jazz-Espan tilalle?
Viikon viimeisenä esiintyi Elena & the Rom Ensemble eli romanialainen, Sibelius-Akatemian jazzosastolla opiskeleva laulaja Elena Mindru, Sampo Hiukkasen v, Tuomas J. Turusen p, Janne Tuovisen b ja Anssi Tirkkosen dr säestämänä. Ryhmä voitti keväällä Young Nordic Jazz Comets Suomen osakilpailun ja edustaa maatamme nyt syksyllä pohjoismaisen Jazz Finland tapahtuman yhteydessä järjestettävässä showcase-illassa.
Sävellykset olivat verevän Elenan uudelta levyltä Evening in Romania. Sovituksista suurin osa oli Tuomas J. Turusen käsialaa. Elena toi tuulahduksen kotimaastaan ja Balkanilta säkenöiden omassa elementissään, jossa säestävät meikäpojat olivat lähinnä sivustakatsojia. Sekä rytmi että sävelmaailma toivat mieleen erään Balkan Jazz-tapahtuman New Yorkissa, jonne osuimme sattumalta muutama vuosi sitten. Siellä tahti oli rajumpi ja tyylin muusikot olivat oppineet jo äidinmaidossa. Nyt Elenan tulkinnoissa oli lisänä euroviisumainen lähestymistapa, pitkiä nuotteja korkealta ja kovaa. Kun tähän vielä lisätään ripauksellinen suomalaista koivujazzia, suosion mahdollisuudet pohjoismaisessa showcasessa ovat hyvät. Sen sijaan Down Beatin kriitikkojen listoille pääseminen voi olla vaikeampaa. Se on tosin onnistunut joillekin suomalaisille; Junnu Aaltosen ohella listalla komeilivat tänä vuonna Raoul Björkenheim ja Mikko Innanen.
Balkanilaisen musiikin ja jazzin yhdistäminen ei ole helppoa. Tällä kertaa jazz kärsi tappion. Elena kyllä improvisoi, joikui välillä kuin saamelainen ja välillä kuulosti kuin hän olisi jodlannut. Temperamenttia löytyi vaikka muille jakaa. Hieman nasaalinen ääni soi helisi ja värisi, kiekui ja kaakui, nopeassa ja hitaassa tempossa. Improvisointi oli kiitettävän rohkeaa, muttei jazzinomaista. Vastaavan kilpailun v. 2013 voittanut virolaissyntyinen Kadi Vija improvisoi myös rohkeasti ja poikkeavasti mutta tuloksena on silti jazzia.
Mutta Elena osaa olla herttainen ja myydä. Yleisö oli valloitettu! Myös hänen levynsä kansi oli täysosuma. Kaunis nainen erittäin upeissa kuvissa hurmaa kenet tahansa. Kyllä tässä nyt, hyvät suomalaiset kollegat, on teille runsaasti opittavaa. Vaatimattomuus ei kaunista! Se on nyt todistettu.
Sunnuntainen JazzPiknik huippubändeineen Lasipalatsin aukiolla jäi meiltä taaskin kokematta, sillä mökkiranta vietteli.
