Suomen vierailutkaan eivät ole aivan ainutkertaisia ja varsinkin Tampereella hän on käynyt soittamassa moneen kertaan viime vuosina.
Jatkuvan konsertoinnin ohessa hän on ehtinyt levyttämään myös huikean määrän albumeja vuosikymmenten saatossa. For Adolphe Sax oli varsinaisesti ensimmäinen kokopitkä albumi vuodelta 1967. Seuraavana vuonna ilmestynyt “kahdeksikon” raivoisa tykitys, Machine Gun, sai housut tutisemaan eikä 1980-luvulla perustettu Last Exit yhtyeen ensimmäiset julkaisut 1986 jättänyt ketään freen- ja avantgarden ystävää kylmäksi. Sen jälkeen uusia levytyksiä on tullut tasaisen tappavaan tahtiin yhteensä varmasti yli 200.
Hän on oikealta ammatiltaan kuvataiteilija ja on mm. suunnitellut useimmat levyjen kannet itse. Hän “liidaa” useita kokoonpanoja, Chicago Tentet suurimpana, trioja on useampia kuten Sonore, Full Blast, ADA sekä monia muita projektikokoonpanoja, missä hän on ollut mukana soittamassa ja levyttämässä.
Tyylillisesti Brötzmann on kotonaan niin avantgardistisissa, uuteen musiikilliseen ymmärrykseen pyrkivissä kokeiluissa kuin rytmimusiikin historiaa monipuolisesti soveltavissa perinteisemmissä kokoonpanoissaan.
Nyt jo seitsemänkymmenen ikään ehtinyt Brötzmann antoi tiukan näytön siitä, etteivät taidot kuitenkaan ole mihinkään kadonneet. Keuhkot tuntuvat olevan kunnossa, sen verran tanakasti Peter tuuppasi “saksipiipusta” ulos liekehtivän lennokasta ja säkenöivää ruutia Telakan nurkkiin. Brötzmannin soitossa on yksinkertaisesti raakaa voimaa, kun se yhdistyy syvään melodiseen kokonaisuuden hallintaan. Vaikka vanttera voimantuotto ja raaka puhallus ovat hänen tavaramerkkejään, niin kaikesta huolimatta hän löytää soittoonsa aina omaleimaisia seesteisempiä monista tyylilajeista koottuja ilmaisuja.
Eilisessä Telakan Häiriöjazz konsertissa Brötzmann esitti ensin tuhdin neljäosaisen soolo-osuuden. Hän siis soitti yksin neljällä eri soittimella, tarogato, sopraano-, tenori- ja alttosaksofoni. Soitto oli mestarin taiteellisen laaja-alaista näytöstä miten soittimesta haetaan äärirajoja.
Toisessa setissä oli mukana tamperelainen Black Motor trio, mikä kuuluu suomalaisen freen ehdottomaan eliittiin. Kaksi saksofonistia, Peter Brötzmann ja Sami Sippola, puhalsivat grillihiilet tulikuuman hehkuviksi, joiden päällä “hampparin väärä” paistui tuossa tuokiossa nautittavaksi, kuorrutuksena vedettiin vahvaa “Turun Sinappia” päälle, vaikka ei se enää sananmukaisesti turkulaista olekaan. Tähän, välillä villin vihaisesti ja ankaran kiihkeästi kulkeneeseen kaksintaisteluun, latasivat maittavan taustakompin Simo Laihonen rumpujen takana ja Ville Rauhalan tyylittelemänä pystybassolla.
{youtube}Aa8PwHm6nvk{/youtube}
Illan aloitti kuitenkin Muscle Kings of Mexico. Duo Sippola / Rauhala rypisteli vapaamuotoiseen rytmikkäästi saksofonin ja basson yhdistelmällä.
Rummuttomuus ei vaivannut esitystä, sillä Rauhalan jäntevä rytmitys oli tarkkaa ja ilmavaa. Hän pystyi löytämään laaja-alaista kuuluvuutta lyömäsoittimien tapaan tehostaen soittoaan. Basson mukavat sointukuviot antoivat hyvän pohjan Sippolan tenorin ja baritonin rennon tymäkän puuskuttavaan soittoon. Runttaavan ryntäilevää äänenkäyttöä ei tämä duoyhdistelmä viljellyt kuin ajoittain, vaan yhdessä he loivat pehmeän akustisesti taiteellisen mehevän kattauksen aistillista freejazzia. Kaksikko näytti miten basso-saksofoni yhdistelmällä voidaan saada aikaan todella mehevän kypsää ja nautinnollista soittoa.
Kaksikko soitti uuden albuminsa sisältöä, mikä alkoi turbomaisesti “tiikerimäisellä renttuiluna” ja päättyi kauniisti rauhoittavaan “Marian hyvästelyyn”. Soittajat antoivat ymmärtää, että uusi albumi on valmiina, mutta ei ehtinyt Taiwanista näihin karkeloihin. “Tiistaina varmaan olisi saatavilla tai sitten kahden vuoden päästä”, jos asian oikein puheista ymmärsin. Ei, mutta kyllä se on tosiaan pian tulossa ja sen ahnaimmin haluavat ja hätäisimmät voivat tiedustella asiaa soittajilta suoraan. Toki se tulee myyntiin arvonsa tunteviin levyliikkeisiin.
{youtube}DPNap2IEQNs{/youtube}
Illan toinen aisapari lavalla oli Pekko Käppi ja Nuutti Vapaavuori omalaatuisella yhdistelmällä sähköistä teknologiaa ja jouhikkoa.
Käppi on yksi omalaatuisimmista soittajista ja laulajista. Hän liikkuu jonkinlaisessa historiallisessa menneisyydessä hyvin kiinnostavasti. Hän käsitteli aika yksinkertaisen näköistä erikoisrakenneltua jouhikkoa taitavasti saaden siitä hyvin erilaisia äänialueita irti sekä jousella että sormin soittaen. Hän sai jousisoittimen muuttumaan bassoksi. Tähän soittoon hän yhdisteli erittäin poikkeuksellista ja harvinaista tai ainakin harvoin kuultavaa tapaa laulaa jonkinlaisia kansanlauluja raastavalla kurkkuäänellä. Lauluissa tuntui olevan sanat, mutta niistä ei välttämättä saanut selvää kuin aika-ajoin sieltä täältä. Se ei sinänsä haitannut ollenkaan, vaan pikemminkin se herätti kuulijan keskittymään esitykseen hyvin intensiivisesti. Esitystyyli oli kaksijakoinen, joko nouset ylös ja painut ulos tai sitten jähmetyt tuoliisi ihmettelemään mistä on kysymys. Mieluummin jälkimmäinen, sillä esitys oli niin omintakeinen, että sitä oli pakko kuunnella, vaikka itse olin Käppiä aikaisemminkin kuullut.
Tähän Käpin esitykseen toi makoisan lisän Vapaavuoren sähköteknisesti taustalle tuottamat erikoistehosteet. Tämä kaksikko sai omintakeisella yhdistelmällä aikaan mielenkiintoisen kokeellisen musiikin elämyksen.
{youtube}giwIY6Lx2xI{/youtube}
Ilta oli hyvin onnistunut ja akustisesti toteutetut ryhmätyöskentelyt olivat nautittavaa kuunneltavaa. Vaikka lavalla oli kokoonpanot, joista lähtee raivoisaa voimantuottoa tarvittaessa, niin Telakan pienessä tilassa volyymit pidettiin kurissa. Suuri kiitos siitä, ettei tarvinnut käyttää korvatulppia, näin myös musiikin kuuntelun kaikki aistikkuus ja hohto tulee täydellisemmin esille. Lopuksi voisin vielä todeta, mikäli ennakkotietoihin on luottamista ja pitävät paikkansa, niin voimme syksyllä kuulla Brötzmannia uudestaan Tampereella “kymppiryhmän”, Chicago Tentetin, voimin marraskuun alussa. Olkaapa tarkkoina ja seuratkaa ilmoittelua.
