Kitaristi/laulaja Juki Välipakka on tullut monista projekteistaan tutuksi sivustomme lukijoille; viimeksi mallikelpoisen Swinging Standars -kaksoisalbuminsa ansiosta. Viimekesäiseltä Miekkaniemen Frim-Fram-duon kanssa keikalta raportoimme myös, ja mainio kaksikko tenoristi Sirpa Suomalaisen kanssa uusi visiittinsä Viitasaarelle, Keski-Suomeen, viime keskiviikkona 22.7.2015.
Jukin viimeisimmällä levyllä huomio kiinnittyi erityisesti scat -soolojen runsauteen, joissa laulusolisti improvisoi omalla äänellään, imitoiden lähinnä puhallinsoittimia. Jazzista tuttua tendenssiä saatiin nautiskella Miekkaniemessäkin. Scat toimiikin parhaiten juuri live-tilanteen vuorovaikutuksessa kanssamuusikon ja innostavan yleisön kanssa (harvoin näkee niin vastaanottavaista ja lämmintä yleisöä kuin Miekkaniemen klubikeikoilla – myös kaikki haastattelemani muusikot vahvistavat tämän).
Pienen yhtyeen tavaton monipuolisuus hämmästytti jälleen. Menomusiikki on bändille luonteenomaista – eli kantri-, rock-, rockabilly ja tietysti rhythm & blues irtoavat kuin itsestään, kuin toinen luonto. Ohjelmisto on siten laaja, sisältäen myös bluesia ja jazzstandardeja, kuten Ain’t nobody here but chickens tai Tämä tietysti pienyhtyeen uusin sovituksin, mutta bändi pitää kokonaisuuden näpeissään.
Kitaristin kiehtova uudennos soundiin oli nyt kolmikielinen ”sikarilaatikkokitara”, jollaista ovat menestyksellisesti jo käyttäneet mm. Tuomari Nurmio ja Honey Bee & T-Bones-kitaristi Esa Kuloniemi. Perusluontoiseen juurimusiikkiin laatikkokitara sopiikin moitteettomasti – avoin G-D-G -viritys luo herkullisen pohjan nimenomaan slide-sooloille, ja laatikkoinstrumentin soundi oli sopivan rouhea. Kielien vähäinen määrä ei kuitenkaan suo kitaristille aivan yhtäläisiä itsensä komppaamisvaihtoehtoja kuin kuusikielinen Fender, joka kitaristilla keskeisesti oli käytössä, ykköskitarana.
Duo Power!
Frim-Fram on kuitenkin duo, irrallaan Jukin sooloprojekteista. Minimalistinen asetelma toimii osaajien käsissä ja pakotonta svengiä on ihaileminen. Bändi kommunikoi keikalla suggestiivisen vaikuttavasti. Bändin tuleva levy on tosin kvartettikokoonpanolla tehty, ja siitä saatiin jo duo-versioina hieman esimakua, mutta palatkaamme levyyn sitten aikanaan.
Tenorisaksofonin, sähkökitaran ja laulun yhdistelmä on sävyissään yllätyksellinen ja duolla on sangen monipuolinen repertoaari. Kitaran hypnoottinen syke luo ainutlaatuisen rytmitaustan, hieman John Lee Hookerin tapaan; yksinkertainen ja usein melko koruton komppi tehoaa. Beat Root -stomp-box on digitaalinen ”poljinrumpu”, jolle tahdissa astumalla saa aikaan tenhoavan peruspoljennon, mutta se ei hallitse duon musisointia liikaa.
Oivallista slide-kitarointia olisi mieluusti kuullut enemmänkin. Scat-osuuksia ja samasävelisiä skaaloja kitaran ja laulun – tai saksofoninen – välille oli rakenneltu kekseliäästi. Heti avauskappale, vauhdikas Baby, Let’s talk tempaisi mukaansa. Enimmäkseen mentiin keskitempossa. Bluesin ja jazzklassikoiden lisäksi bändi esittää hurjalla intensiteelissä myös vauhdikasta rockabillya, kuten Stick with me, baby.
Kuusikielisen kitaran alakielillä kulkevat bassoriffit soivat vallattoman hyvin kokonaisuuden osina. Kitaran sointukomppi, ajoin varsin nopein sointuvaihdoin, toimi virheettömästi. Saksofoni ylitti tahtiviivoja rohkeasti, ja näin saatiin soivaan kokonaisuuteen jännitettä. Kitaran vaihtuminen Fenderistä kolmikieliseen sikarilaatikkokitaraan toi lisää säröä ja toisenlaista tunnelmaa.
Kaikkia sooloja ei tietenkään tarvitse säestää kitaran matalilla kielillä; tenorillakin voi kompata yhtä lailla terävin aksentein, skaalojen tai riffien avulla, kuten Life would be great todisti. Sirpa Suomalainen myös teki irtiottoja soitossaan perinteisistä blues-skaaloista. Monipuolisessa ohjelmassa Money’s getting cheaper viehätti erityisesti.
Balladivoittoisen ekan setin jälkeen keikan toinen osa oli terävämpää, ja attacki oli selvästi aggressiivisempi. Juki laulaa selkeällä perusäänellä, kuristamatta ääntä kurkusta tai ilman tolkutonta nenähonotusta. Sirpa Suomalainen soittaa tenoria täsmällisesti ja puhtaalla soundilla. Jailhouse Tears nosti hänet myös laulusolistina esille, stemmassakin vedettiin komea jakso; .
You make me howl oli huikea slide-kitaran ja laulun yhteiskuvio, josta monotoninen stomp-box teki lähes hypnoottisen kokemuksen. Yhtyeen oma sävellystuotanto on myös lupaavassa nousussa; mieleen jääviä olivat mm. Just a fool for you ja I’ve been waiting so long. Whisky drinkin’ woman sisälsi hurjan scat-soolon yhdistyneenä tempaavaan kitaralicksiin. Huikeaa!
Frim-Ram -kaksikko on myös onnistunut stage-miksauksessaan muita bändejä paremmin. Molemmat suhtautuvat vakavasti musiikkiinsa ja haluavat kehittää sitä. Tosikkomainen ei auta olla; ammattimaisuus kytkeytyy rentouteen –Drinkin’ Beer sisälsi oivallista pilailuakin. Repertoaari onkin laaja ja sitä kasvatetaan taidon ja erehtymättömän maun turvin.
Vinhasti kulkeneella Just a gigolo -numerolla saksofoni veti ajoin toista ääntä laululle. Encorena tarjoiltu Flip, Flop and Fly päätti illan napakasti.
Sirpa Suomalainen, tenorisaksofoni, laulu; Juki Välipakka, kitara, Beat-Root-stomp box, laulu
”May the road rise to meet you. May the wind be always at your back. May the sun shine warm upon your face, the rains fall soft upon your fields and until we meet again, may God hold you in the palm of His hand.” (An Irish Blessing)
Lisää tietoa mainiosta duosta löytyy tästä: https://www.facebook.com/duofram?fref=ts.
