Tervehdimme ilolla kaikkea uutta, joten olimme uteliaita kuulemaan säveltäjäkitaristi Esa Onttosen jatkotutkintoon liittyvää Labra-kokoonpanoa. Musiikkitalon Black Boxiin oli saapunut koko joukko muitakin kiinnostuneita. Labra kokeili, miten improvisointi taipuu säveltämiseksi esityshetkellä. Onttosen kehittämällä sovelluksella muusikot voivat luoda, lähettää ja vastaanottaa reaaliaikaisesti musiikillista informaatiota.
Lava oli täynnä tekniikkaa ja sinne saapuivat sähkökitaristi Jarmo Saari, pianisti Antti Kujanpää, pianisti Mikael Myrskog, rumpali Joonas Riippa sekä maestro Onttonen kitaroineen ja tietokoneineen. Hänellä on vankka tuntemus alasta, sillä hänellä on maisterin tutkinto (jazzsävellys) Sibelius-Akatemiasta ja vastaava tutkinto Aalto yliopiston Sound in New Media-ohjelmasta. Meitä odotti siis tunnin kestävä aivan uudenlainen konserttikokemus.
Konsertti alkoi. Oli hiirenhiljaista. Saattoi kuvitella koko maapallon uinuvan ruususen unta. Sitten nukkuva alkoi hiljalleen liikehtiä, värähdellä ja mieleen tuli auringon verkkainen nousu. Luonto ryhtyi kokoamaan itseään yön torkuttuaan. Metsän puut työntyivät ojentelemaan oksiaan ja kukat suoristivat hentoja varsiaan. Linnut pyrähtivät pesistään ja viserrys kilpaili puron solinan kanssa. Luonto puhkesi kukkaan. Seuraavassa hetkessä kaikki muuttui. Tuuli alkoi ulvahdella ja pisarat kostuttaa kasvoja. Sateen ropina täytti ilman ja sitten pamahti. Ensin kerran sitten toisenkin, kunnes seurasi viimeinen pamaus. Se tuntui luissa ja ytimissä. Tuntui kuin maapallo olisi räjähtänyt kahtia. Seurasi täydellinen hiljaisuus, jonka rikkoi heikko, kaukainen vaikerrus.
Tällaisesta musiikista jokainen tekee oman tulkintansa. Toinen löytää siitä tarinan, toinen keskittyy analysoimaan mitä musiikissa itse asiassa tapahtuu. Jälkimmäinen miettii, oliko tämä jazzia vai uutta konserttimusiikkia? Oikeastaan jazzia kuultiin vasta puolessa välissä, kun rummut tulivat vahvalla otteella keskiöön ja jazzdiggarit heräsivät. Nyt varmaan tahti paranee. Hetkeksi tuli mieleen jopa 1960-luvun twist. Seurasi volyymipiikki, sähkösoitinten tasainen humina lisääntyi, kunnes päästiin särön rajalle. Onneksi meteli loppui lyhyeen. Kevyt latinorytmi tulvi ilmoille ja volyymi alkoi jälleen nousta. Onttosen hieman säröllä oleva kitara otti hetken korvaan. Neljä minuuttia ennen konsertin päättymistä oli aistittavissa lopun alkua. Äänimyräkkä päättyi Myrskogin esitykseen hidastempoisella kirkonkelloefektillä.
Lopputulemana voimme todeta, että Onttonen hallitsi kokonaisuuden hyvin riippumatta siitä, minkälaisen kokemuksen kukin sai. Vaikka improvisoitiin kollektiivisesti, anarkiaksi yltyvää orgiaa ei syntynyt kuten usein käy tämäntapaisessa musiikissa. Balanssi oli myös hyvä. Konserttia voi siis kutsua jonkinlaiseksi sävellykseksi.
Eräs seikka jäi kuitenkin askarruttamaan. Koska Saari efektipedaaleineen vaikutti dominoivan ainakin konsertin alkupuolta, heräsi kysymys, mihin tarvittiin muita? Ohjelmaesitteen mukaan Onttonen valitsi instrumentit Miles Davisin sähköisen bändin innoittamana. (Miles käytti jo 1960/70 luvulla bassoa ja harmoniasoitinta bändissään, koska halusi solistin lisäksi myös näiden soitinten ottavan erilaisia rooleja improvisoinnissa.)
Mielestämme kovat ammattilaiset kuten Kujanpää ja Myrskog olisivat ansainneet enemmän tilaa, sillä nyt heidän roolikseen jäi vain tasaisen huminan aikaansaaminen kahden kitaristin taustalla. Konsertin yleisilme, osittain laahaava pitkäveteisyys, sai paitsi katsomaan kelloa myös surkuttelemaan, jäikö heille lopputulokseksi vain kalliin sähkön tuhlaus.
Kuriositeettina mainittakoon, että Milesin bändistä inspiroituivat myös elektronisen musiikin pioneerimme Erkki Kurenniemi ja M.A. Numminen, jotka perustivat sähkökvartetin 1960-luvun lopulla. Kurenniemi itse valmisti soittimet ja Numminen sävelsi. Heikki pääsi basistin tuuraajana kokeilemaan kyseisiä käsintehtyjä laitteita Ylioppilastalon konsertissa. Menneisiin aikoihin verrattuna instrumentit ovat nykyisin huomattavasti parempia, vähemmän brummia ja takaisinkiertoa, mutta teknisillä laitteilla on kuitenkin vähäinen merkitys taiteellisen lopputuloksen kannalta.
Kunnioitamme uutta etsivää henkistä ominaisuutta ja kannatamme kaikenlaisia kokeiluja, joihin mainio Sibelius-Akatemiamme antaa mahdollisuuden. Säveltäjä Esa Onttonen voi olla tyytyväinen. Tästä on hyvä jatkaa.
