Aino Venna on lahjakas ja monipuolinen laulaja, lauluntekijä ja estraditaiteilija. Moninaisissa yhtyeissään – oma bändi, Maailmanlopun tyttö & Hyeenat, trio jne. – hän on tehnyt tunnetuksi Arthur Rimbaudin maailmaa, Leonard Cohen-henkistä musiikkia ja paljon muutakin. Aino Venna (oikealta nimeltään Aino Ahokas, 32) on syntyjään helsinkiläinen artisti, joka esiintyy sekä englanniksi että ranskaksi Taiteilijanimi Venna tulee hänen äitinsä tyttönimestä. Yhtyeen esikoisalbumi Marlene julkaistiin syksyllä 2012. Lisäksi Aino Venna on julkaissut neljä singeä sekä omakustanteena kaksi EP-levya. Tin Roof -levyn (Stupido Records) julkistuskeikka pidettiin tunnelmallisessa Kapsäkissä, Helsingissä.
Yhtye jatkaa määritelmänsä mukaan Tin Roof -levyllään matkaansa syvemmälle ”savuisten kuppiloiden ja unohtuneiden kellariklubien maailmaan”. Olkoonkin, että varsinaista jazzia Ainon sävellyksissä on toistaiseksi vielä melko rajallisesti, niin laulutekstien sanomassa, hengessä ja laulujen tulkinnoissa sitä enemmän. Hän laulaa pääasiassa englanniksi, suomeksi ja myös ranskaksi erittäin hyvin. George Gershwinin nyt jo klassikkosävellyksen asemaan noussut “Summertime” (Kesäyö) on saanut tykkänään uuden ilmeen ja sisällön Ainon suomenkielisenä versiona.
Porgy and Bess -oopperasta polveutuvan Kesäyö-laulun on suomentanut legendaarinen sanoittaja ja kääntäjä Sauvo Puhtila, eli Saukki (”Pikkuoravien” isähahmo). Kesäyö on ensimmäinen kappale, jonka Aino Venna on levyttänyt suomeksi. Aikaisempina laulukielinä ovat olleet englanti ja ranska. Innoituksena Kesäyölle on ollut Laila Kinnunen, jonka versio kappaleesta iski koko bändin muusikoihin. Yleensäkin bändi tuntuu tekevän hyvin kollektiivista yhteistyötä biisien valinnoissa ja sovituksissa.
– Fiiliksemme vain kasvoi, kun koko bändi reagoi kappaleeseen samalla lailla. Aloimme heti työstää siitä omaa tulkintaamme. Tämä on meidän kunnianosoituksemme rakastamallamme suomalaiselle kesäyölle, Aino kertoo RadioNovan sivustolla.
Laulajana Aino on ajoin kuin ”naispuolinen Leonard Cohen”, ellette pidä tällaista vertausta tahdittomana – mutta toisaalta kaikki minun juttuni ovat tahdittomia. Molemmat kuitenkin laulavat mollivoittoisesti, matalalta, elämän varjoista ja paremman odottelusta. Ainon alttoääni on sensuellilla tavalla pehmeä, olematta silti hempeilevä (kuten Devil take care tai Suzette).
Ehkä Aino tyylillisesti sijoittuu johonkin laulujazzin, laulelmamusiikin, indiepopin ja unplugged alternative -skaalan maastoon. Ja kuten Kalmisto (Teppo Hauta-aho) aina muistuttaa: ”4/4-tahdilla on tehty paljon hyvää jazzia”. Eli komplisoituneet rytmit ja sofistikoidut intervallit eivät ole aina laadun tae.
Ei edes jazzissa. Waltz to Paris on kaunis ja kaihoisa valssi, joka myös tuo oikopäätä mieleen Cohenin (Take this waltz), ilman että mistään plagioinnista olisi kyse. Electric Soul sisältää kekseliäästi rakennetun b-osan. Iskelmän suurilta vuosilta on otettu innoitteita, kuten Topi Sorsakoskellakin aikanaan. Tony my Pony on hilpeän romanttinen kuvaelma tunnelmapala melodisen rockin vuosilta 60-luvulta.
Elokuvallinen fiilis
Aino Venna on opiskellut myös elokuvantekoa Turun Taideakatemian elokuvalinjalla, josta hän valmistui vuonna 2009. Aikaisemmin soolona esiintyneen Ainon ympärille muodostui yhtye, joka kantaa hänen nimeään. Vaikutteita on otettu mm. folkista, ranskalaisista chansoneista sekä vanhasta rock & roll -musiikista – siitä alkuperäisestä, joka oli vielä puoliksi kantria (tyyliin Eddie Cochran ja kumppanit).
Elokuvamainen tunnelma on luonteenomaista Ainon musiikille – hieman ehkä samaan tapaan kuin voi aistia Aki Kaurismäen filmeissä. Jousiryhmän harmoniset kuviot tukivat oivallisesti laulun sävelmällistä tendenssiä.
Vaikuttajikseen Aino mainitsee artisteja kuten Elvis Presley, Edith Piaf ja Billie Holiday. Kuulemani perusteella lisäisin tuohon ainakin Norah Jonesin ja Shirley Basseyn. Aivan kaikki Ainon esitykset eivät tee yhtä voimakasta vaikutusta, kuten ”Balkan-humppa” tai edellisen albumin hiomaton valssi Marlene. Tyylisuunta vaatisi kromaattisen harpun käytössä harjaantumista – chanson ei taivu bluesharpulla, jos näin saa sanoa.
Ajoin laulutulkinnat tuovat mieleen Emma Salokosken, mutta Ainolta puuttuu Emman pisteliäs sarkasmi. Stemmalaulu naisvokalistien välillä soinnahti kauniisti ja täsmällisesti. Lisäansiona levyllä on vielä, että se on tehty nuorten muusikoiden voimin. Tietenkin kokeneet ammattilaiset aina saavat yksinkertaisetkin laulut kuulostamaan hyviltä, mutta nuoret musikantit tuovat esitykseen tuoreutta ja piristävää energiaa.
Aino Venna nousee vaivatta hallitsevan pop-musiikin valtavirran yli. Laulujen ja spiikkausten perusteella hän olisi hyvä vieras jossain ”Vain elämää”-sarjassa; kuultaisiin todellisia tarinoita ja aitoja tunteita. Mutta näinhän sitä ei tulla koskaan tekemään – silloinhan ohjelmaan tulisi aivan väkisinkin laatua.
Runouden pohjalta avantgardistisen maalailu ei ole bändille vierasta, mutta ambient-kuvaelman tunnelmiin ei lähdetä – akustiset soittimet riittävät mainiosti. Läpitunkevia soundeja tai korvia piinaavia rämähdyksiä Aino kavahtaa. Volyymin käyttö pysyi kohtuudessa, estotonta menoa kyllä löytyi, mutta ”mopo ei karannut käsistä” – ollakseni kerrankin omaperäinen. Toivottavasti Ainoa ystävineen kuullaan ensi vuoden jazzfestivaaleilla useasti, ja klubeilla jo ennen sitä.
Laulusta löytyi varhaiskantaista energiaa ja puhdassydämistä musisoinnin iloa. Ainon klubi-ilta oli maittava ja hyvänmakuinen, elämän suolaa unohtamatta. Kapsäkin uumenista ihmisten ilmoille könytessä tunsi yöllä kirjaimellisesti olevansa uusi ihminen – joku muu, parempi. Kiitos, Aino.
Aino Vennan levynjulkistuskonsertti Teatteri Kapsäkissä ke 12.11.
Aino Venna – laulu, akustinen kitara; Kaisu Koponen – taustalaulu, ukulele, sähköharppu; Erik Michelsen – kontrabasso, flyygeli;Joonatan Kotila – sähkökitara, slide, luuttu; Ville Pystynen – perkussiot ja rummut; Juha Kuoppala – flyygeli (Gravity): Lotta Savolainen – flyygeli (Une ètude en rouge); Satu-Maija Aalto – viulu; Aino Rautakorpi – viulu; Oona Rodenlund – sello; Antti Salovaara – fagotti; Olli Rautiainen -haitari, trumpetti
