Dizzy Gillespien vierailut Suomessa ovat aina jättäneet jälkensä jazzyleisön mieliin. Useimmat niistä Dizzy teki pienyhtyeen kanssa. Vuonna 1989 Esko Linnavalli sai houkuteltua Dizzyn big bandin eteen ja bändi oli tietenkin UMO. Tuosta vierailusta jäi UMO:n arkistoon nippu sovituksia, joita on hyvä kaivaa sopivin väliajoin soittajien standeille. Konsertin kapellimestari Mikko Hassinen kertoi illan ohjelmiston koostuvan todellisista jazzin klassikoista. Kyseessä olikin bebop-kirjallisuuden crème la crème.
Arrit tarjosivat soittamista niin tutti-, kuin soolopaikoissa. Tempot kulkivat parhaimmilla yli kahtasataa ja laput olivat pitkiä ja täynnä mustia täpliä ja niitä yhdistäviä viivoja.
Kanneltalon sali tarjoaa mahdollisuuden hyvin klubimaiseen akustiseen soittotapaan, jossa sähköä tarvitaan vain solistien ja juontojen esiin nostamiseksi. Foneilla oli mikit, mutta brasseilla ei. Miksaaja Mare hoiti äänentoiston nautittavalla tavalla ja hyvällä maulla.
Groovin Highilla lähdettiin solisteina Tero Saarti, Ville Vannemaa ja uusi tuttavuus, pianisti Toomas Keski-Säntti. Whisperingin soinnut pohjana toteaa Wikiperdia: The biography Dizzy characterizes the song as “a pleasant medium-tempo tune” that “demonstrates…[Gillespie’s] skill in fashioning interesting textures”.
Rumpufillillä sisään ja sitten mentiin reilu kaksi tuntia väliajan kanssa, tehokasta peliaikaa yhteensä aika tasan tarkalleen 100 minuuttia. Ensimmäinen soolovuoro toi esiin OK-KO:n keikoilla ja myös muutaman kerran UMO:n solistina aikaisemmin vierailleen Toomas Keski-Säntin. Olipa miellyttävä itselleni uusi tuttavuus. Sitten seurasi alttofoni ja trumpettisoolot kuten bebopin peruskattaukseen kuuluukin.
Normaaliyleisön jazztietämyksen tasoa paikalla nostamassa oli ”grand old man” Hans Westerberg, joka totesi, että kyllä UMO on ehkä kovimmassa iskussa kuin koskaan. – Onnistuimme saamaan viimeiset myynnissä olleet liput. Hienoa nähdä, että riveissä on uusia nuoria soittajia.
Bebopin rinnalla Dizzyn toinen rakkauden kohde oli kuubalainen musiikki. Tästä lattaripuolesta ohjelmistossa olivat mukana Tin Tin Deo, Manteca ja A Night in Tunisia.
Ensin mainitun rakenne on tuttu A-A-B-A, jossa B-osa mennään suoralla kompilla ja kaikki A:t lattarina. Solisteina todellista nuorta voimaa. Kasperi Sarikoski on ollut pari vuotta New Yorkissa saaden vaikutteita kuulemma jopa itseltään Wynton Marsalikselta.
Niin tai näin mielikuvitusta ja heittäytymistä ainakin riitti. Mikko Pettisen ollessa rundilla jenkeissä oli trumpettisektion täydennysmieheksi hankittu Tomi Nikku, joka otti Tintin toisen soolon otteeseensa. Hyvä, terve soundi ja näppärät sormet ja rekisterin hallinta. Hienoa, että on mistä ottaa. Trumpetistien tilanne on aivan toinen, kun se oli 80-luvulla.
Tero Saarti oli nostettu varaDizzyksi niin konserttiohjelman kanteen, kuin myös soolojen määrällä mitattuna. Balladissa I Can´t Get Started Teron trumpetissa oli flygarin soundi, joka on osoitus siitä, että kaikki lopuksi lähtee huulista. Mikko Hassinen oli laatinut sovituksen niin tähän, kuin seuraavaan Olinga kappaleeseenkin. Fonisektio muuttui soundiltaan aivan toisenlaiseksi, kun messingit vaihdettiin puihin.
Kaksi klarinettia, kaksi huilua ja bassoklara antoivat mukavaa vaihtelua värimaailmaan yhdistettyinä sordinoituihin brasseihin. Mikko oli kirjoittanut myös hienot bassokuljetukset ja myös Olingan solistit Timo Paasonen ja Toomas Keski-Säntti etenivät rauhallisessa tunnelmassa tyylikkäästi. Jos muu ohjelmisto oli maalattu vahvoilla öljy- tai akryyliväreillä, niin nämä kaksi olivat enemmän akvarelliosastoa, hienosti toisiaan täydentäen.
Manteca on ollut suosittu teema aina synnystään vuodesta 1947. Wikipedia toteaa siitä: “Manteca” is the first tune rhythmically based on the clave to become a jazz standard.
Soolonsa otti niin Pope Puolitaival, Mikko Mäkinen kuin Kasperi. Pope aloittaa aina heti täysillä oli sitten kyseessä lattarirytmit tai toisessa setissä kuultu bluesteema.
Tenorifonin soundissa on sopivasti räkää ja se on tuttu pienempien yhtyeiden keikoilta. Kyllä vaan myös Oulusta tulee loistomuusikoita. Mikon siirtyminen baritonisaksofoniin oli aluksi yllätys, mutta nyt siihen alkaa jo tottua.
Soolossa oli oikeanlaista mureutta ja onneksi sektion kokonaissoundi ei ole kärsinyt Mikon soittimen vaihdoksesta. Kasperin lattaritaidot saivat lisävahvistusta Mantecassa.
Väliajan jälkeen Mikko Hassinen ja UMO tarjoilivat suolapähkinöitä. Markus Ketola käynnisti myös toisen setin rumpusoolon sisältävällä alkusoitolla, jonka jälkeen soitetaan kappaleen 32 tahdin AABA-rakennetta seuraava päämelodia. Sointukulku muistuttaa rhythm-kiertoa. Päämelodiaa seuraa 8 tahdin mittainen välisoitto. Soolojen jälkeen päämelodiaan ei enää palata, vaan alkusoitto toistetaan koodana rumpusoolon jälkeen (WP).
Pianosoolon jälkeen otettin fonisektiosta mittaa. Wayne Marsh oli 70-luvun alussa mukana Supersax-kokoonpanossa. Ideana oli soittaa Charlie Parkerin sooloja koko saksofonisektiolle sovitettuna. Kompin lisäksi kokoonpanoon kuului trumpetti, jota soitti Conte Candoli. Jotain kautta tämäkin sovitus oli löytänyt tiensä Kanneltaloon.
On siinä saanut harjoitella tätä paikkaa kuntoon, niin aikanaan Lil-Jörgen Petersen opasti soittajatovereitaan. – Harja se paikka tarpeeksi monta kertaa, kyllä siitä hyvä tulee. Tero hoiteli upeasti myös Conten osuuden, nyt soitossa oli mukana jo tulta ja tuppuraa.
Blues puoltaa aina paikkansa jazzkonsertissa Doodlin on Horace Silverin peruskauraa, nyt Dizzyn sovituksena. Ville Herrala otti ensimmäisen soolopaikkansa, toinen tuli sitten Tunisian yössä. Vahvat näpit ja äänet kohdallaan.
Popen bluestaidot tuli tunnustettua, joten mennään suoraan pasuunasooloon. Mikko Mustonen ilahduttaa aina kun hänen soolovuoronsa tulee. Glissandojen hallinta kuuluu pasunistin perustaitoihin, rytmikkäät paukut ja kummitusäänet asiaankuuluvine väristyksineen toivat bluesiin vahvaa näkemystä.
Lover Come Backin sovitus lähti valssina liikkeelle. Tero Saartin osuus lähti kauniina valssina liikkeelle. Kun hetkeksi ummisti silmänsä, saattoi kuvitella olevansa Radion Tanssiorkesterin keikalla, mutta sitten mentiin ja lujaa.
Illan edetessä Tero Saartin torvi lämpeni ja hehkui loppua kohti jo punahehkuisena. Max Zengerin häikäilemätön soitto on sarja ryöpsähdyksiä, joista ajan mittaan varmasti kehittyy jotakin huikeaa. Tällä kertaa vain yksi soolo.
Round Midnight on Monkia parhaimmillaan, kaunis teema kaikenkokoisille yhtyeille. Tämä Dizzyn versio on kaikkinensa yllättävine herätyspaukkuinensa ja pasuunalinjoineen vaan niin hieno. Ville Vannemaan kaunis alttosoundi jatkaa leadalttotraditiojatkumoa.
Marshall Royal, Johnny Hodges, Pentti Lasanen, Pentti Lahti, Mikko Mäkinen ja Ville. Monkmaista lähestymistapaa teemaan otti Toomas Keski-Säntti. Pianotrio kuulosti virkistävältä kesken puhaltimien hallitsemaa kuulomaisemaa. Teron ja pasunistien teeman pätkät sovituksen lopussa olivat hieno oivallus Dizzyltä.
Night in Tunisia nosti vielä yhden solistin, jota ei vielä ole mainittu. Sampo Kasurinen odotti vuoroaan selvästi muiden sooloista nauttien. Kamelikyyti lähti basson ja pasuunan ohjastamana.
Väli-interluden jälkeen foni starttasi liikkeelle pickupilla ja hopeinen tenorifoni lähti laukkaaman. Veikkaukseni on, että nyt ei kyseessä ollut Selmer-tehtaan tuote. Latausta oli ja spirittiä.
Tomi Nikku oli odottanut 7 kappaleen ajan toista soolovuoroaan ja niinpä piipussa oli vielä paljon hienoja, soittamattomia ääniä. Hieman modernimpaa lähestymistapaa tuttuun teemaan. Kaikki oikeita ääniä koko rekisterin alueelta.
Vielä Villen bassosoolo ja loppuun Kasperin kadenssi neljän oktaavin alueella. Ja viimeistään nyt yleisö olikin sitten aivan pähkinöinä.
Ylimääräisenä kuultiin vielä kipakka kertaus Lover Come Backin parhaista hetkistä. Näitä biisejä ei tämän paremmin pysty kukaan maailmassa soittamaan, joten ehkä jatkossakin kuullaan Dizzy-ohjelmisto parin vuoden välein.
UMO Helsinki plays Dizzy Gillespie // Kanneltalo, 13.11.2019
Tämän linkin klikkauksella saat hauskan kuvakavalkadin Dizzystä
