Matka pölyisistä kellareista kristallikruunujen loisteeseen ei varmaankaan ollut DDT:n poikien mielessä, kun ensimmäisiä kertoja kokoonnuttiin jossakin eteläisen Helsingin kellariloukussa. Jazzista innostuneet nuorukaiset halusivat vain soittaa itse samoja kappaleita, joita olivat kuunnelleet käsiinsä saamiltaan savikiekoilta. Bändin perusrunko rakentui Rikke Wahlsteinin, Fred Anderssonin ja Nalle Nymanin ympärille.
Opiskelijabileet tarjosivat oivallista pohjaa ottaa kontaktia liveyleisöön ja tv:n alkuaikojen lähetykset kaipasivat myös reipashenkisiä nuoria muusikoita ohjelmiinsa. Jatko onkin sitten suomalaisen klassisen jazzin historiaa. Ulkomaan keikkoja, Armstrongia lämppäämässä 1962, New Orleans ja kotimaiset jazzfestivaalit, Finlandia-talo ja Groovy, Storyville ja Andania-palkinto, huippuhetkiä tasaiseen tahtiin. Tärkeintä on kuitenkin ollut ja on edelleen soittaminen, kaikki muu tulee siihen till.
Viime lauantaina täyttyi Aleksanterin teatteri kaksi kertaa, kun juhlittiin 60 vuotta kestänyttä taivalta puuvillapelloilta kaskimaille. Royal Garden Blues on käynnistänyt DDT:n keikat aivan ensi vuosista lähtien. Kun kuulee ensimmäiset rytmiset pianoakordit, tietää että luvassa on svengiä ja meininkiä. Christer Sandellin kehittämä intro oli sujuvasti siirtynyt Riitta Paakin näppeihin ja siitä se sitten lähti.
Illan ohjelmiston valitsemiseen materiaalia on aivan valtavasti. Nyt oli poimittu kirkkaimpia nimiä ja levytyssessioiden helmiä. On hyvä pitää mielessä, ettei jokaisen ei tarvitse soittaa sooloa joka ainoaan kappaleseen. Nyt mielenkiinto säilyi. Kun jälkimmäinen konsertti kesti kaksi ja puoli tuntia ja ensimmäinen varmaan saman verran, oli kyseessä jo fyysisesti haastava suoritus. Reilusti päälle kahdeksankymppisissä nestoreissa ei ollut näkyvissä minkäänlaisia hiipumisen merkkejä, nuoremmista muusikoista puhumattakaan ja kuulemma yli puolen yöhön kestäneillä jatkoilla riitti vielä menoa ja meininkiä.
Fredin ja Nallen klarinettisoundi on ainutlaatuista varsinkin hitaissa blueseissa ja gospel-numeroissa. Nopeissa numeroissa tekniikka ei koskaan aja hyvän maun ja tyylitajun edelle. Raimo Näätäsen pasuunasta lähtee hyviä ääniä imukuppisordiinon avustuksella. Niklas Anderssonin trumpetin soitto on saanut varmuutta, onhan hänkin ollut mukana jo kuusi vuotta. Äänen kvalitee on miellyttävä ja rekisteri riittävän laaja, joten kun nyt tyylikin on tullut tutuksi voi olla aivan huoleti, ei DDT:n jatko ainakaan trumpetistista ole kiinni.
Pekka Mesimäen banjo tikittää tyylinmukaista tasaista sykettä ylläpitäen svengin ydintä. Pianisti joutuu hakemaan omaa rooliaan ja Riitan tapaan, less is more tuttipaikoissa, toimii hyvin. Kun Riitta jättää muulle kompille tilaa ja blokkailee soinnun sinne tänne, niin rytmi elää. Pianosoolot ovat oma lukunsa ja aplodeista päätellen joku sooloista olisi voinut olla pitempikin.
Thomas Rönnholmin tarkkaa komppityöskentelyä on hieno seurata. Rudimentit on harjoiteltu ja tinkimätön tyylitaju takaa, ettei kanssasoittajien päälle ajeta. Fidelito Gastraton lattarikomppi tarjosi sitten ”the Paikan” rumpusoololle. Koko kappaleen ajan rumpukapuloiden tilalla olivat pienet marakassit. Kun marakassin ulkoreuna osuus rumpukalvoon, niin mikrosekunnin päästä sen sisushiekka osuu marakassin kuoreen. Kuvatun laista rumputekniikkaa en ole aikaisemmin kuullut ja sen soittaminen vaatii soittajaltaan uskomatonta kehon ja mielen hallintaa.
Pentti Mutikainen on myös ollut mukana jo vuodesta 1965, siispä pitkään. Herra itse myhäilee, että liian pitkään, mutta ei todellakaan. Mutikaisen tapa kuljettaa bassolinjoja on niin musikaalinen, että se on taannut töitä ensi kiinnityksestä vuodesta 1958. Siitä lähtien Pentti on ollut musiikin ”pätkätyöläinen” ja tehnyt kaikkea mitä alaan kuuluu. Studioissa hän on ollut mukana yli 4000:ssa levytyksessä. Ensi viikolla on omat synttärit, mutta niitä ei juhlita.
Antti Sarpila voidaan tavallaan laskea omiin miehiin. Antti kuului kymmenen vuoden ajan peruskokoonpanoon ja hänen tapansa kirjoittaa sovituksia on rikastuttanut DDT:n soundia. Kollektiivinen improvisointi kantaa aikansa, Aivan ensimmäisistä jazzlevyistä lähtien kikat, breikit, täsmälliset aloitukset ja loput, taustariffit ja ennalta sovittu soolojärjestys ovat sitä mitä yleisö odottaa ja jossa myös paljastuu bändin osaaminen.
Vaikka DDT:ssä on neljä peruspuhaltajaa, on tenorifoni oivallinen lisä silloin kun soitetaan chicago-tyylisiä, tai bigband -kappaleita. Joonatan Rautio on monipuolinen muusikko, joka nimenomaan on keskittynyt tenorisaksofoniin. Joonatan liitää helposti tyylilajista ja soundista toiseen. I´m Coming Virginian pehmeä ja Jumping At The Woodsiden roteva ote olivat yleisön mieleen.
Laulusolistiksi valittu Annimaria Rinne on tehnyt hienoa uraa mm. Antti Sarpilan kanssa, mutta myös Uuden Iloisen teatterin riveissä. When Your Lover Has Gone ja Black Eyes soljuivat mallikkaasti ja viehkeästi. Annimaria toivoisi kuulevansa useammin. Yllätyssolisti Jussi Raittinen hoiteli St. Louis Bluesin ja yllätys-yllätyssolisti Rikke Wahlstein Bourbon Street Paraden.
Let’s fly down or drive down
with DDT
These cats are pretty,
lot history seen.
We´ll swing you and play too
in Downtown Helsinki
There’s a lot of hot spots, you’ll see lots of big shots,
With DDT.
Konsertin juontajana toimineen Matti Laipion kerratessa vielä esiintyneen kokoonpanon, totesi Fred Andersson, että viiden vuoden päästä tavataan.
DDT Jazzband Aleksanterin teatterissa 13.10. klo 14 ja 19
Kokoonpano: Niklas Andersson – trumpetti, Fred Andersson – klarinetti, Nalle Nyman klarinetti, Raimo Näätänen – pasuuna, Riitta Paakki – piano, Pekka Mesimäki – banjo ja kitara, Pentti Mutikainen – basso, Thomas Rönnholm – rummut
Vierailijat: Joonatan Rautio – tenorisaksofoni, Antti Sarpila – klarinetti/sopranosaksofoni, Annimari Rinne – laulu sekä yllätyssolistit Jussi Raittinen ja Rikke Wahlstein – laulu.
Ohjelma:
