Das Kapitalin ohjelmisto koostui pääasiassa trion viimeisimmän albumin Conflicts & Conclusions; Das Kapital plays Hanns Eisler, ja sen edeltäjän Ballads & Barricades (Quark, 2009) sävelmateriaaleista. Molemmat ovat free jazz-levyiksi kerrassaan loistavia studiolevyjä, mutta Das Kapital on ennen muuta hillitön live-akti.
Talousfilosofi Karl Marxin tunnetuimman teoksen mukaan nimetyn pääomatrion muodostavat rumpali Edward Perraud, kitaristi Hasse Poulsen sekä saksofonisti Daniel Erdmann – ehkä Jyväskylän keikan yleisönsuosikit voisi listata tässä järjestyksessä. Musiikillisten tutkimusten kohteena oli nytkin Hanns Eislerin musiikki, eri ajanjaksoilta ja tyylisuunnista.
Yhtyeen menestys perustuu onnistuneiden levytysten ohella bändin energiaan juuri rankkana keikkayhtyeenä. Suomalaisyleisöllekin kolmikko on jo tullut tutuksi mm. jazzfestivaalien ohjelmistossa. Musiikissa on “nurkkaa”, kulmikkaita sointukäännöksiä ja polveilevia sävelkulkuja, ja yllätyksellisyys pitää mielenkiinnon jatkuvasti vireillä. Tietenkin yhtyeen sanoma kulttuurisena vastavoimana ja kriittisenä kommentaattorina maailmanmenon mielettömyydelle ovat olleet vakiinnuttamassa yhtyeen mainetta ja suosiota.
Perraud ei soita rumpupatteriaan mitenkään perinteiseen tyyliin. Vai mitä olisi sanottava siitä, että hän välillä luopuu kapuloista ja alkaa räimiä patteriaan käyttäen “kapuloina” peltejä? Seisaaltaan soitto, hälyäänien käyttö ja laulunhyräilyllä rytmisoittimia tukeva työ olivat kerta kaikkiaan uskomatonta. Hänen käsityöskentelynsä on tavattoman nopeaa ja kuitenkin erehtymätöntä. Vaikeatkin kuviot ovat mielessä, ilman nuottien lukua. Välillä hän soitti rumpuja, yllättävää kyllä, sangen perinteiseen tapaan – kadutti epäilemättä rutkasti.
Poulsenin kitaravalinta, akustinen kuusikielinen, puolsi luontevasti paikkaansa mollivoittoisissa balladeissa ja serenadeissa. Teräväaksenttisissa funky-numeroissa tai staccato-sahausta vaativissa numeroissa se tuntui oudolta ratkaisulta, mutta toimi silloinkin Poulsenin armottoman taidon ja monipuolisen efektiarsenaalin ansiosta.
Poulsen pudotteli ihme intervallifiguureita ja osittain omia sointukeksintöjä – jotka kaikki toimivat mielettömän hyvin. Termi “funky” on tässä tietenkin suhteellinen: kuulija, joka odottaa Poulsenilta jotakin “James Brown-sointuja”, joutuu ehkä pettymään. Basson puuttumista ei juuri huomannutkaan, koska Poulsen komppasi kitaran alimmilla kielillä vasurin peukalo-otteella ja oikean käden omintakeiselle “slap”-tekniikalla, kuin bassokitaristi ikinä. Soinnut ovat enimmäkseen Poulsenin omia, paljolti peukalo-otteella otettuja – mutta kyllä toimii!
Tenoristi Erdman teki lavalla työtään rauhallisesti ja hillitysti. Hänen soittonsa kuulostaa välillä täysin amatöörimäiseltä hakemiselta ja töräyttelyltä, mutta tämä on tietenkin vain naivistinen trikki, joka nopeasti korvautuu vaikeilla skaaloilla ja monimutkaisilla improvisoinneilla. Hänen tenorisoundinsa oli lavallakin leveä ja tarvittaessa aggressiivinen. Tenorin ja akustisen kitaran unisonot pelkkien rumpujen säestyksellä olivat vaikuttava kokemus. On hieman vaikea sanoa, missä määrin trion muusikot ovat virtuooseja, koska heidän huikean taitava settinsä tekee samalla myös vulgaaria pilaa tähtikultista ja isolipalvonnasta.
Epäsovinnainen free-sessio
Eislerin sävellykset eivät varsinaisesti ole lukeutuneet free jazz muusikoiden repertoaariin. Eislerin eriskummallinen tyyli yhdistää avantgardea naivistisiin elementteihin (valssi/tango, marssimusiikki tai suorastaan tivolimusiikki) on vaikeasti lähestyttävissä, vaikka sävellykset eivät välttämättä aina ole erityisen vaikeita.
Ballads & Barricades -albumilta yhtye oli poiminut mm. An den Deutschen Mond-, Elegie 1939– ja Solidaritätslied-sävelmät. “Saksalainen kuu”, mitä ikinä se sitten lienekään, on hyvä esimerkki bändin absurdista huumorista. Biisi lähtee eksyttävästi liikkeelle kuin kepeä ravintolaorkesterin bossa nova-sävelmä, mutta ei aikaakaan, kun karkeat ja burleskin liioittelevat ja ajoin koomiset ja parodiset elementit ottavat hallitsevan aseman. Ranskan burlesque (“pilaileva, irvokas, ilveilevä”) tarkoittaa yleensä teatterin menetelmin esitettyä parodista komediaa.
Eislerin musiikissa kansanomaisuus, ajoin jopa kansanmusiikin omainen herkkä kauneus, yhdistyy nerokkaasti ironiseen ja groteskiin. Se kai siitä tekeekin niin elämänmakuista. Die Moorsoldaten ehkä ilmentää tätä tendenssiä parhaiten. Burleski-termiä käytetään myös kirjallisuustieteessä, missä se tarkoittaa mm. “juhlallisen ja arvokkaan” ilmentämistä naurettavaksi aiheen ja tyylin vastakkaisuuden avulla.
Tästä melko pitkälle on kyse saksalaismestarinkin säveltuotannossa, ja instrumentaaliyhtyeeksi Das Kapital on oivaltanut asian loistavasti. Bändin tulkinnoissa Eislerin tuotannon kumouksellinen ja äärimmäisyyshenkinen tendenssi ilmenee vaikuttavasti. Das Kapital ei arkaile heittää itseään tuleen. Arnold Schönberg-tuntemus on myös herkästi aistittavissa bändin tuotoksessa.
Conflicts & Conclusions-valikoimassa Das Kapital esittää useita Eislerin vähemmän tunnettuja lauluja, joista oli tilaisuus nauttia myös keikalla, kuten Wienerlied ja An die Nachgeborenen. Upea konserttikokemus, joka encorena huipentui akustiseen Kansainväliseen (Pierre Degeyterin L’Internationale), joka 1900 julistettiin työväestön kansainväliseksi marssiksi. Viimeistään sen myötä yleisö tuntui toteavan bändin ja Eislerin sanoin: Ohne Kapitalisten geht es besser.
{youtube}JtaD_8_sGYY{/youtube}
