Dallapén repertoaari tosin rakentuu orkesterin vanhojen hittien ja lähinnä 40/50-lukujen käännösiskelmien varaan, mutta niiden tulkinnat sooloineen ovat maistuvaa ja iloluontoista jazzia. Orkesteri esitti perjantaina Ilmajoen musiikkijuhlilla nostalgisen konsertin.
Voidaan puhua säväyttämisestä, kun lähes satavuotiaan orkesterin ohjelmistoa esitetään tapajärjestelmineen, kaikkineen. Nykyinen ylöspano tavoittelee Dallapén aikalaistunnelmaa, eli muusikoilla on samanlaiset smogit, solistilla ja johtajalla frakit, soittajilla on logoin varustetut nuottitelineet jne. Kaikki tämä vaatii vaivannäköä ja suunnittelua.
Hanuristi Martti Jäppilä pani alkuun Dallapén 1925, lauluyhtye Rajamäen Poikien pohjalle, instrumentaationaan harmonikka, banjo ja rummut. Sörkan Vennulla (Arbetets Vänner i Sörnäs) Helsingissä ripeästi käynnistynyt keikkailu kasvatti muusikoiden itseluottamusta ja bändin koko lähti kasvuun. Vaatimattomasta alusta kasvoi merkittävä viihdeorkesteri, jonka juuret olivat yhtäällä saksalaisessa schlagerissa ja toisaalta amerikkalaisessa jazzissa.
Maukkainta jazzantia orkesterilta Ilmajoella olivat Hagenin & Rogerin Harlem Nocturne, Calloway’n & Millsin Minnie The Moocher ja Harrisin & Youngin Sweet Sue. Viimeksi mainittu on Jim Reevesin levyttämä kantriballadi, joka muistetaan Hurriganesin Cisse Häkkisen nenähonotuksena, nyt suomeksi Soittajan sussu. Esityksessä uusi pasunisti Juha Kortehisto repäisi soolon Louis “Satchmo” Armstrongin suosimaan, räväkkään malliin.
Laulujen olemus esiin
Doors-keyboardisti Ray Manzarek sanoo muistelmissaan (1998), että bändillä ensi-inspiraation jälkeen seuraavat harjoitukset; jokaiseen biisiin on vieteltävä muusa, jotta biisin olemus tavoitetaan.
Juuri näin, ja nuorekkaan Dallapén voi sanoa onnistuneen tässä laulujen olemuksen tavoittelussa yllättävän hyvin. Puhaltimet ja vibrafoni tekevät soinnista rikkaan ja uusia harmoniamahdollisuuksia avautuu.
Tämän kaliiberin muusikoillahan (Anssi Nykänen, Tuomo Dahlblom, Petri Puolitaival, Heikki Pohto jne.) ei puhuta enää soittotaidosta – se on itsestäänselvyys -, vaan puhutaan siitä, miten hyvin kappaleiden sielu onnistutaan vangitsemaan. Ja vielä siten, että tällainen yksinkertaisempikin kuuntelija sen oivaltaa. Muusikoilla oli myös omat, solistiset numerot kullakin.
Trumpetisti Tero Lindberg oli tavoittanut vanhojen suosikkilaulujen hengen erinomaisesti ja laatinut mielenkiintoa ylläpitävät arrit. Lindberg osoittautui myös teräväksi sessiosoittajaksi ja loisti soolonumerossaan. “Gangsterielokuvien” sordinotremolokin oli hallussa.
Juha Hostikka johti kokonaisuutta taitavasti, ja hänellä olisi myös soinnikas, matala lauluääni, mutta tulehdussairaus siirsi Itämaisen rakkauden toiseen kertaan. Kitaristi Tuomo Dahlblom sopeutui erittäin hyvin orkesteriin, joskin kitaran sointi oli ajoin ehkä hieman liian moderni. Aito Dallapé-soundi ei sisällä prosessoitua kitarasointia. Vibrafoni ja ksylofoni kuuluvat oleellisesti orkesterin sointimaailmaan.
Puhaltimien ansiosta harmonikan keskeinen rooli on vähentynyt, mutta se on säestyssoittimena edelleen merkittävä ja Jukka Ojala suoriutui loisteliaasti myös solistitehtävistä. Kovasta iskustaan tunnettu Nykänenkin löi vanhanaikaisella rumpusetillään humppaa kuin vanha tekijä.
Laulujen olemuksen esiin kaivamisessa oli siis nähty vaivaa. Laulelmat olivat suomalais-saksalaista sukujuurta enimmäkseen. Tätä jenkka/humppa-osastoa olisikin voinut maustaa enemmin “Amerikan jazz”-vaikuttein – olihan Jeeper’s Keepers, American Patrol ja muut USA:n tuliaiset vanhalle Dallapélle tuttua.
Tosin on sanottava, että Pesen ikkunoita- tai Sulle salaisuuden kertoa mä voisin -tyyliset laulut kuulostavat lähes hullunkurisilta mieslaulajan esittäminä. Dallapén omassakin repertoaarissa olisi ollut miehekkäämpiä kappaleita – myös ja erityisesti Amerikan jazzlaulugenrestä.
Kepeää nostalgiaa
Ilo ja kaukokaipuu, siinä ovat keskeiset Dallapén reseptin nimittäjät.
Konsertin ohjelmisto sisälsi nostalgisia tuntoja iskelmän suurilta vuosilta; Kangastus, Sä kaunehin oot ja tietysti Jälleen soittaa Dallapé.
Minnie The Moocher on saanut suomeksi jostain syystä asun Lesti-Leila. Laulun aiheena ei alun perin ollut lestinheittäjä, vaan leveämielinen miestenystävä.
Laulu on legendaarisen Cab Callowayn bravuuri ja näin se menee:
Hey folks here’s the story ’bout Minnie the Moocher
She was a red-hot hoocie coocher
She was the roughest toughest rail
But Minnie had a heart as big as a whale
She messed around with a bloke named Smokie
She loved him though he was cokey
He took her down to Chinatown
And showed her how to kick the gong around
Hidehidehidehi (Hidehidehidehi) etc.
Sami Saari oli solistina alun alkaenkin erikoinen valinta tällaiseen tyylilajiin. Saaren vanha funk- ja soul-montaasi kulki vielä mainiosti – muistissa on mm. Cosmosonicin vauhdikas setti Keitelejazzissa 1999.
Sami on kuitenkin tuotoksissaan hyvin epätasainen. Hän ei ole aivan parhaimmillaan Dallapén kaltaisessa iskelmäjärjestelmässä. On eri asia laulaa säksättävää soulia kuin pitkiä legatoja vaativia schlagereita.
Baritonilaulajat, jotka tulevat oopperan ulkopuolelta ja joilta uupuu muodollista äänikoulutusta, kompuroivat ylä-äänissä. Nousuja korkeampiin tenorisäveliin koetetaan keventää nasaalilla äänikohdentamisella tai “hoilaamisella”.
Hoilaamistaituri oli edesmennyt Topi Sorsakoski (myös ex-Dallapé), mutta kuullun perusteella Sami tulee hyvänä kakkosena. Kuuntelunautinto tästä ei ole erityisen hyvä: lauluääni oli nousuissa epävarma ja ylärekisterissä virheitäkin alkoi kertyä.
Showhaasteet
Samin lavashow lähestyi uhkaavasti parodiaa. Tiedossani ei ole, olivatko Dallapén vanhat miessolistit käsi ojossa jokaisen solistin kohdalla, kuin aseman opastin, mutta erityisen hyvältä se ei näytä.
Kevennykseksi tarkoitettu suunpieksäntä biisien välissä alkaa nopeasti kyllästyttää, eikä Alivaltiosihteeri Simo Frangenin kaltainen kekkulointi estradilla paranna asiaa.
Yleisön viihdyttämisessä ei tietysti ole mitään moitittavaa. Kysymys on, miten se tehdään. Mimiikan ei tarvitse eikä saakaan olla yliampuvaa; esimerkiksi Calloway liikkui vielä vanhana miehenäkin vähäeleisesti musiikin tahdissa.
Matti Jurva, Dallapé-solisti 1931, säesti itseään banjolla ja lauloi menestysiskelmiä, välillä stepaten (taito, minkä hän opetti myös seuraajalleen), ja toisinaan vetäen orkesterin kuusimiehistä ukulele-ryhmää havaijilaisissa numeroissa.
Samin arveluttavia käsityksiä show’n tekemisestä on kommentoitu mm. Suomijazz-arkiston sivuilla. Yleisön mukaan ottaminen laulunumeroihin (“call and response”) on ainakin jäyhissä Suomen oloissa riski, mutta sitä tehtiinkin nyt vain yhden laulun verran.
Orkesteri voisi itsekin hieman miettiä “Jack-in-the Box”-tyylisten pop up -fillien frekvenssiä. Puhaltajien seisaalleen pompahtaminen yhden nuotin töräytystä varten vaikuttaa vähän koomiselta.
Oudot puitteet – soitto seis!
Konsertin sijoittamista joenrantaan, Taipaleenjoki-oopperan sotalavasteisiin voi pitää hieman ongelmaisena; hilpeä jazz ja kaihoisa iskelmä sopivat huonosti juoksuhautojen kuolontunnelmiin. Teemanahan ei nyt ollut “sota-ajan jazz” tms.
Onko ulkoilmatilaisuus aina tärkeä? Minusta ei, vaikka puitteet olisivat komeatkin. Lähellä olisi tarjolla mm. Ilmajoki-halli, jonka toimivassa akustiikassa ovat konsertoineet menestyksellisesti mm. RSO ja Fabulous Thunderbirds.
Jazz on iltamusiikkia pikemmin kuin piknik-musaa. Dallapé on loppujen lopuksi melko rahvaanomainen, vaikka esitystapa onkin tyylikäs. Oopperalavasteissa ja päiväkonserteissa se ei ole parhaimmillaan. Dallapén konserttiaika oli klo 15 arkipäivänä, jolloin useimmat potentiaalisesta yleisöstä ovat vielä töissä.
Koordinointi vaikutti muutenkin väkinäiseltä. Lopetuskäskyplakaatti ilmestyi yleisön taakse, joten bändin piti lopettaa settinsä kesken, ilman encorea. Ilmeisesti illan oopperaesitys alkoi ilmeisesti painaa päälle, mutta tämän konserttinautinnon se keskeytti ikävästi – mahtaisiko menettely toimia toisinpäin?
Iloisella, vanhalla jazzilla on epäilemättä “biletilaustakin”, mutta järjestävän seuran pitäisi koordinoida ohjelmistoa huolellisemmin, ja organisoida konserttitoiminta sen mukaisesti.
Äänentoisto ja miksaus ovat haasteellisia ulkoilmatilaisuudessa. Akun tehdas hoiti homman osaavasti; kaikki instrumentit erottuivat, mutta kipurajoille ei menty volyymin käytössä.
Dallapé-orkesteri Ilmajoen musiikkijuhlilla perjantaina 15.7.2012.
Kokoonpano:
Anssi Nykänen, rummut, Harri Rantanen, kontrabasso, Tuomo Dahlblom, kitara, Jukka Ojala, harmonikka, Mauri Saarikoski – viulu, Antti Ohenoja, ksylofoni, vibrafoni, Petri Puolitaival, alttosaksofoni, Heikki Pohto, tenorisaksofoni, Tero Lindberg, trumpetti, Mikko Mustonen, vetopasuuna, Sami Saari, laulu, Juha Hostikka, laulu & orkesterin johto
Äänentoisto: Akun tehdas
