Perjantai-ilta 7.11.2014 oli säältään syksyinen ja enpä olisi halunnut lähteä Suomenlahdelle edes valkoisella, punaisella tai vihreällä porauslautalla. Siksipä sanoin rakkaalleni katso merta ja kuunnellaanpa jazzia, onneksi rakkaimpani vierelläin ei ollut kotoisin Italiasta.
Suomen Perinnejazz ry oli esillepannut yhtyeen jossa yhdistyi nuoruuden hurjuus ja iän tuoma kokemus. Wade Mikkola konemestarina ja Pentti Lasanen ruorissa, merikortit nuottitelineillä, ammattitaitoinen miehistö (Martti Vesala tr, Kasperi Sarikoski tb, Mikko Helevä pno ja rummuissa Sami Nummela) reivaamassa purjeita, palveluhaluinen henkilökunta annostelemassa ruokia ja juomia ja kapteenin pöydässä arvovieraat, siinä oli ainekset juhlaillalle. Jäniksinä jazzristeilylle oli hankkiutunut vielä Helsinki Ukulele Orchestra lämppäämään.
Jazzin ja huumorin yhdistäminen ei ole helppoa, itse asiassa se vaikeaa, niin kuin tämäkin juttu osoittaa. Jotkut soolot, soittajat tai sävellykset hymyilyttää mutta harvemmin suorastaan naurattaa. Kaivopuiston rannassa vietetyssä perjantai-illassa oli kuitenkin aistittavissa huumorintajuttomimmillekin poskiin asti nousevaa hymynkaretta. Asiaan!
Illan ohjelmisto koostui Waden ja Penan tuotoksista, osin sovituksista ja osin alkuperäisistä. Ensimmäinen kappale Puhelinlangat laulaa (säv. Viherluoto, sov. Mikkola) oli tuttu Waden nostalgiajazz-levyltä, joka aikanaan jäi aivan liian vähälle huomiolle (CD:tä saattaa löytyä vielä Digeliuksen notkuvilta levyhyllyiltä). Samalta soittopyöriöltä kuultiin myös seuraavan listan viimeinen, Toivo Kärjen sävellys. One O´clock Jump, Tea For Two, Three Coins In The Fountain, Four Brothers, Take Five ja Siks´oon mä suruinen. (mainitse jazzkappaleita, joiden nimessä esiintyy numero).
Pentti Lasasen kosmoskynästä oli syntynyt sovitukset amerikan toivelaulukirjan ehtymättömästä aarrearkusta kappaleisiin Beautiful Love (Young), Crazy Rhythm (Meyer/Kahn) ja Misty (Garner), joista viimeisessä lauloi Lasasen altto.
Laipion Matti, tuo kävelevä ja onneksi myös esitelmöivä jazzin tietosanakirja kertoi mielenkiintoisen anekdootin Walkin´ -biisin säveltäjästä. Herra Carpenter hallinnoi aikanaan muusikoille niin tärkeitä nautintoainemarkkinoita. Kun muusikolle syntyi velkaa, ja keikkaliksapussiin ei kertynyt tarpeeksi tuohta, mutta kuitenkin aivoista irtosi joku kelvollinen sävelaihio, niin tuo puuseppälurjus osti oikeudet ja taas soittajalla oli, millä mällätä.
Wade on pitänyt jazzin lippua korkealla ainakin epäsibeliaanisakateemisissa ympyröissä, ja myös onneksi. Hänellä on kansainvälisiä yhteyksiä, joista aina silloin ja myös tällöin saadaan nauttia. Pianisti-kornetisti Alan Mathesonin kanssa tehdyltä duo-levyltä saimme nauttia Merikannon Itkevästä Huilusta.
Mukaan mahtui vielä Mortonia ja Ellingtonia. Lisäksi encorena kuultiin There never be another like you, jonka soolot alkoivat neljän tahdin stoptime-breakilla. Kerta kaikkiaan nautittavaa instrumenttaalia.
Paikalla oli lähes koko Jazzrytmit –toimittajakaarti ja monella oli mukanaan kamera. Yleistradionaalisella tavalla kuvattiin toisiamme ja eipä paljon puuttunut, ettei ruvettu tekemään toisistamme haastatteluja. Onneksi löytyi joku roti.
On hienoa, että palkitaan muusikoita. esimerkiksi Yrjö- ja Louis Armstrong –palkinnoilla. Palkintoja voidaan myös jakaa henkilöille, jotka ovat tehneet merkittävää työtä muusikoiden vaikkapa työllistämiseksi. On etuoikeus toimia aatteellisen yhdistyksen juoksupoikana (puheenjohtajana), josta paras palkinto on se, että hommat toimii eikä tili ole miinuksella. Ajatus siitä että joku jazzyhdistys alkaisi jakaa palkintoa omalle puheenjohtajalleen on vitsi, joka ei naurata.
