Ehtaa jazzia saimme, kun UMO kävi ehkä maailman vaikutusvaltaisimman ja monen parhaana rumpalina pitämän Buddy Richin musiikin kimppuun. Buddy Rich Big Band materiaali veti Savoyn lounaskonsertin täyteen ääriään myöten. Heti kävi ilmi, että UMO on parhaimmillaan big band jazzin esittämisessä. Se suorastaan valloitti hurmaavalla soitollaan.
UMO ylsi äärettömän tarkkaan ja virtuoosimaiseen suoritukseen Antti Rissanen ohjauksessa. Hyvä, että Rissanen oli johtamassa, sillä hänellä on vankka jazzin traditioon perustuva tausta, joka on hankittu mm. vaihto-oppilasvuotena New Schoolin yliopistossa New Yorkin Greenwich Villagessa. Osaavan kapellimestarin innostama orkesteri uhkui rytmin ja energian railakasta riemua unohtamatta sekunnin sadasosan tarkkaa instrumenttien hallintaa ja yhteissoittoa. Kun jotain osaa kunnolla, hyvä tulos syntyy silkasta tekemisen ilosta!
Unohtaa ei sovi Richin roolin pureutunutta rumpali Markus Ketolaa, joka sai nyt toimia unelma-ammatissaan, ison jazzorkesterin tähtenä. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo, sillä Rich oli virtuoosi, jonka voimakkaat ja nopeat kädet takoivat rumpuja kuin paholainen itse ja joka selvisi mitä kinkkisimmistäkin sovituksista. Ketola pärjäsi yllättävän hyvin, vaikka konsertin mittaan ongelmaksi muodostui vertailu alkuperäisiin Buddy Rich-äänitteisiin. Nyt meno jäi parhaimmillaankin hieman kalpeaksi, sillä jäimme haikailemaan vahvempaa ja dynaamisempaa svengiä. Kokonaisuutena orkesteri selvisi hyvin nopeista tempoista ja tavanomaista vaikeammista sovituksista.
Ensimmäisenä kuultiin Big Swing Face, jossa soolon saivat sekä nuori pianisti Toomas Keski-Säntti että veteraani Jouni Järvelä alttoineen. Meno oli reipasta. Ikivihreä standardi Love For Sale soi erinomaisesti Mikko Pettisen, Järvelän ja Olli Ojajärven päästessä sooloilemaan. Vanha tuttu Straight, No Chaser (sovitus oli Pat LaBarbaran, joka teki suuren osan Buddy Rich Big Bandin sovituksista) vaikeine aksentteineen kelpasi kyllä minulle (Eilan kommentti), vaikka Heikin tarkka korva oli kuulevinaan jonkinlaista epätarkkuutta. Rissasen kapellimestarikoreografia oli nautinnolista katseltavaa. Altisti Max Zenger sooloili nuoruutensa innolla saaden seuraajikseen Pettisen ja Ketolan, jonka rumpusoolossa huomio kiinnittyi hienoihin, tasaisiin tremoloihin. Seurasi Best Coast, hieman rauhallisempi kappale, jossa kuului UMO:n hiottu tyyli, Ville Vannemaa ja Mikko Mustonen pääsivät sooloilemaan ja lopuksi huilutkin liittyivät joukkoon.
Sitten mentiin Chicagoon Keski-Säntin ja Pettisen kera ja seuravan biisin Mr. Lucky aloitti Ville Herrala bassollaan. Häneen liittyi Tero Saarti erikoissordinollaan ja Ojajärvi jatkoi vivahteikasta, helppolta näyttävää, nautinnollista menoa. Syntyi hyvää svengiä ja synkoopit osuivat kohdalleen. Tämä konsertin hitain biisi (kuitenkin medium tempossa) päättyi jälleen Ville Herralan sooloon. Horace Silverin Nutville, vetävä, kipakka rytmi, nopea latin beat sai heti alkuun sukat pyörimään jaloissa. Ei pidä ihmetellä, ettei Ketola päässyt yhtä suureen tarkkuuteen kuin esikuvansa. Soolot Ojajärvi, Pettinen ja Ketola, joka siirtyi pitkän rumpusoolon aikana bongoefektiin soittamalla kaikkia rumpuja käsin. Tämä homma sujui hienosi, olikohan rumpusoolon loppuun otettu mallia alkuperäislevyltä?
Konsertin päätti Channel 1 Suite, jonka tempo nopeutui edellisestä. Trumpetit soittivat ylärekisterissä veitsen terävästi, sitten tempo hidastui ennen Vannemaan tenorisooloa, joka päästi ilmoille pitkiä, melodisia ääniä. Tempo nopeutui jälleen Zengerin ja trumpetisti Timo Paasosen soolojen kera ja päättyi Ketolan rumpusooloon, jossa ilahdutti Richin erikoisuus, erittäin nopea bassorumpu.
Valitettavista yhteensattumista johtuen pahoittelemme tämän jutun viivästymistä. Se oli kuitenkin pakko kirjoittaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanotaan. Totuus on se, että nimenomaan tämän konsertin aikana, biisi biisin jälkeen, jouduimme vain ihastelemaan, kuinka kovassa kunnossa tämä UMO Helsinki Jazz Orchestra oikeastaan on!
