Kitaristi Robbie Hill edustaa vetreää bluesvoimaa – häntä on jo luonnehdittu suorastaan blues-sensaatioksi. Hänen nuorekas yhtyeensä valloitti vieraineen keskiviikkoisessa konsertissaan Malmitalolla kokeneen konserttiväenkin. Bändin yllättävä valmius ja Hillin sammumaton energia tekivät vaikutuksen, ja osin oli jo oikein puhua tulkinnoista – ei siis pelkästä standardien läpisoitosta.
Suomeen muuttanut kitaristi Robbie Hill (26) on kotoisin Skotlannista. Jostain käsittämättömästä syystä hän on juurtunut tänne – tai ehkä Suomen bluesystävällinen ilmapiiri sai aikaan tämän erikoisen päätöksen?
Anyway, hyvä näin, meidän voittomme. Ja rytmimusiikissahan tunnetaan monia erinomaisia skottimuusikoita: Cream-basisti Jack Bruce, kitaristi Rory Gallagher, huilisti Ian Anderson, Talking Heads’ien David Byrne ja bändeistä mm. Wet, Wet, Wet. Robbie Hill tulee vauhdilla perässä.
Kitaristina hän osoittautui tarkan työn tekijäksi. Pentatoniset skaalat irtosivat vaivatta ja täsmällisesti artikuloiden. Mukava yksityiskohta oli ottaa staccato-osia oikean nimettömällä näppäillen – useimmat kitaristit ottavat ne plektralla, mutta näin soittaen soundi on erilainen. Ehkä se näyttää helpolta, mutta vaatii aikamoisen treenin, jotta output olisi nautinnollista ja selkeää.
Kuten olikin. Kitarasoundi oli oikein miellyttävä; Fender Stratocaster ja Bluetone-vahvistimet tekivät lämpimän ja sytyttävän ”Dusty Road” -soundin. Efektilaitteiden käytön suhteen hän oli ilmeisen pidättyväinen, kuten aidon blueskitaristin pitääkin.
Vibrakampea Hill ei käyttänyt lainkaan; sormivibra olikin sitä maittavampaa taivuttelua. Omaksi idolikseen artisti mainitsi T-Bone Walkerin, jolle omistettu Please come back to me oli yksi illan kohokohtia. Tyylikirjo oli laaja, ulottuen bluesballadeista Chicagoon ja aina John Lee Hooker-boogieen asti.
Hill on myös pätevä laulaja, kurkottaen eri bluesin tyylilajeihin rohkeasti. Mieluisimpia olivat nyt Big legged woman, Blues get off my shoulders, I got loades ja Love hw you reach me.
Siisti bändi, piristäviä vieraita
Hillin bändi soitti jäntevästi, ja varsinkin konsertin toinen jakso tarjosi innostavaa dynamiikkaa. Tatu Pärssinen löi tarkasti ja erityisesti peltien käsittely (crash, aksenttipelti) oli jo suorastaan nautinnollista. Bluesbändille epätavallinen, iso, ”kongin” kaltainen roikkuva pelti, jota käytettiin harkiten.
Toisin kuin useimmat bluesrumpalit, Tatu Pärssinen vältti hi-hatin liiallista käyttöä varsinkin hitaissa 6/8-tahdin blueseissa. Tämä sinänsä on hyvä, koska liiallinen hi-hat -lyönti on usein omiaan tekemään musiikista junnaavaa ”ränttä-tänttää”. Hi-hat on kuitenkin rumpusetin perustyökaluja, ja sitä voi lyönneissä käyttää monimuotoisesti. Mm. Colin Allen lyö sillä John Mayallin The Bear’in ykköset ja kolmoset, pedaalilla korostettuina ja luo koko kappaleeseen uudenlaisen jännitteen.
Topi Karvonen bassotteli kitaralla jouhevasti – ehkä pientä toivomisen varaa olisi soundissa, ja aavistuksenomainen, rytminen huojunta olisi samoin hyvä saada ”disipliiniin”, eli kuriin. Fraasin vaihto kesken säkeen teki kuulijalle myös hieman epämääräisen olon, joten hieman tarkkuutta lisää, siinä lääke.
Joka tapauksessa erittäin tiivis ja jäntevä bändi, ja kun soittokokemusta karttuu lisää muiden artistien kanssa, keskinäinen soittokin saa uutta sisältöä.
Trion vierailusolisteina olivat huuliharpisti Antti ”Andy” Liukko ja vokalisti Emilia Sisko (Heinonen). Nuoret solistit olivat vitaalisia ja vauhdikkaita, ja osoittivat ilahduttavaa solistista valmiutta ja esityksen pointti löytyi nopeasti. Yhteisesiintyminen oli vinha akti.
Andyn sinisten nuottien taivuttelu oli maittavaa ja hän löysi runsaasti ideaa harppusooloihin ja -filleihin. Emilian soul-henkinen laulu toimi vastustamatta, ja nuoresta iästään huolimatta hän on yllättävän hyvä myös hitaalla ja vaativalla bluesilla. Brittibluesin tiennäyttäjä Eric Clapton ei nyt ollut fokuksessa, mutta hänen Blues Power-henkensä kolmen solistin energisessä latauksessa sitäkin enemmän:
“I got the boogie-woogie right down in my very soul.
There ain’t no need for me to be a wallflower,
‘Cause now I’m living on blues power.”
Sivumennen sanoen, Robbie Hill muistuttaa olemukseltaan amerikkalaista näyttelijää ja koomikkoa, Jim Carrey’ä. Vauhdikas on Hillkin, ja lavalla pisteltiin välillä aikamoista show’ta, kun hän kutsui Emilia Siskon lavalle ”soittamaan” kitaraa kanssaan, tiiviissä ja tunnelmallisessa ”cakewalk”-asetelmassa – tai whatever asetelmassa. –Jäykkyys pois, vaikka menköön henki, kuten vanha sanonta sanoo…
Eurooppalaiselle Blues Boulevard -levymerkillä julkaistu albumi Price To Pay (2013) on Hillin tasokas debyyttilevy. Se on avannut nuoren yhtyeen tietä Euroopan bluesklubeille ja -festivaaleille. Levyn bändin muodostavat Hill (vocals, guitar); Jesse King (bass), Harri Taittonen (Hammond B-3 organ, keyboards); Tatu Pärssinen (drums).
Levyn on tuottanut Davide Floreno (mm. upean Erja Lyytisen bändistä tunnettu, kokenut bluesmestari). Soundi levyllä on hieman toinen kuin kitara/basso-vetoisella bändillä lavalla. Yhteistä on hyvä fiilis ja Hillin sentimentaalinen heittäytyminen musiikin sisään. Live-soundiin oli saatu miellyttävää variaatiota ja kappalevalikoima.
Robbie Hill 4.3.2015 Malmitalo, Helsinki
Robbie Hill kitara ja laulu; Topi Karvonen basso; Tatu Pärssinen rummut; Sami Juutinen miksaus
Vierassolistit: Antti “Andy” Liukko huuliharppu; Emilia Sisko (Heinonen): laulu
Järjestäjä: Bluesland Productions Oy
